Mohammadin tarina, osa 1: Alku

Silloin, kun opetin poikia, vältin kysymästä liian tarkkoja kysymyksiä heidän elämästään ja menneisyydestään. Ajattelin, että minun hommani on opettaa ja sen teen. Kuuntelen, jos joku haluaa minulle jotakin kertoa, mutta muuten en kysele. Ensin ajattelin, että suojelen oppilaitani rajaamalla keskustelua, mutta aika pian ymmärsin, että kyse onkin minun suojelemisestani. En voi opettaa, jos suren tai ahdistun oppilaitteni eletystä elämästä eivätkä oppilaat voi keskittyä opiskeluun, jos he joutuvat murehtimaan opettajan jaksamista. Minä en kuitenkaan voi suojella ketään hänen omalta elämältään.

Tänä keväänä kysyin vihdoin pojilta, josko joku kertoisi minulle oman tarinansa. Muutama heistä lupautui ja olen sittemmin haastatellut heitä. Olen kysellyt, mutta antanut heidän myös vapaasti kertoa. Olen tässä yhdistänyt kerrotut tarinat yhdeksi tarinaksi, jotta kukaan ei olisi suoraan tunnistettavissa. Lopputuloksen kannalta kertomusten sekoittamisella ei ole oikeastaan väliä, koska kaikki tarinat ovat erilaisuudessaan varsin samankaltaisia kamaluuksineen päivineen. Tässä siis, Mohammadin tarina osa 1, olkaa hyvät.

Mohammad on hazara. Hazarat tunnistaa kasvonpiirteistä helposti, koska heillä on samanlainen silmäpoimu kuin aasialaisilla. Suomalaisen mielestä hazarat näyttävät kiinalaisilta tai mongoleilta. 

Hazaroita. Kuva täältä.

Hazarat ovat usein shiiamuslimeita, kun muut afgaanit (ja esimerkiksi surullisen kuuluisat talibanit) ovat yleensä sunnimuslimeja. Hazaroiden syrjintä on ollut alueella perinne samaan tyyliin kuin romanien syrjintä Euroopassa. Hazarat kokevat rasismia niin Afganistanissa, Iranissa kuin Pakistanissakin. Heillä on oma kieli hazaragi, mutta sillä ei pärjää virallisissa yhteyksissä. Yleensä he puhuvatkin ainakin daria, monet myös persiaa ja pashtua.

- Yksi yö mulle tuli tosi paha olo ja mä laitoin mun ohjaajalle viestin, että mä haluan lähteä takaisin Afganistaniin. Se pyysi mut sit sinne toimistoon ja kysyi miksi sä haluat lähteä ja että se ei ole hyvä. Että sä kuolet siellä. 

Muistatteko, kun kerroin tilanteesta, jossa luokassa istui yhtäkkiä vierekkäin poikia, joilla oli oleskelulupa ja poikia, joilla ei ollut? Minun näkökulmastani näytti siltä, että heillä menee silti ihan hyvin vaikka odotin kateutta, vihaa tai surua. Luokassa kaikki jatkui siis samalla tavalla kuin ennenkin. En tiennyt, että kotona tilanne oli toinen. Mohammad sai oleskeluluvan ensimmäisten joukossa. Sen jälkeen todella moni muu tuli kouluun keltainen kortti taskussa. Mohammad ahdistui ja masentui. Hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikista juuri hän saisi jäädä. Yön pimeinä tunteinta syntyi päätös: hän lähtee takaisin. Mitä sitten tapahtuu, ei tuntunut merkitykselliseltä.

Mohammad syntyi Afganistanissa äidille, joka oli naitettu 15-vuotiaana vanhalle miehelle. Mohammadin äiti oli miehensä toinen vaimo. Ensimmäinen vaimo oli kuollut ja Mohammadin isä etsi ensimmäisestä liitosta syntyneille lapsilleen uutta äitiä. Hän oli nähnyt tytön kävelemässä kadulla Kabulissa ja todennut tämän hyväksi. Taustoja selviteltyään hän oli ottanut yhteyttä tytön isään ja järjestänyt naimakaupat. Naimisiin mentiin ja lapsia alkoi syntyä, Mohammad ensimmäisenä. 

- Äiti oli aina vihainen, mutta kyllä hän jotenkin isää rakasti.

Äiti ei olisi halunnut joutua niin aikaisin naimisiin eikä äidiksi. Toisaalta, mies oli aika hyvä; ei lyönyt ja elätti perheen. 

- Mun isä oli hauska mies. Mä tykkäsin mennä aina sen kanssa töihin, kun sillä oli niin hauskoja juttuja. Isän mielestä kaikkien piti aina nauraa vaikka kaikki oli tosi vaikeeta. Mutta se aina nauratti mua ja meitä.

Vanha mies, nuori vaimo. Hyvin tyypillinen tilanne Afganistanissa. Kumpikaan Mohammadin vanhemmista ei osannut lukea. Vanhemmat lapset oli laitettu Koraani-kouluun, mutta Mohammad ei sinne koskaan mennyt. Isän mielestä (äidin vastustuksesta huolimatta) lapsen oli turhaa mennä toistamaan Koraania ja harjoitella arabian lukemista, kun ei tämä ymmärtäisi siitä mitään. Kotona puhuttiin daria, joka muistuttaa persiaa - ei arabiaa. Mohammad oppi lukemaan ja kirjoittamaan, koska veli opetti häntä ja koska hän nautti lukemisesta.

Mohammad oli 11, kun isä kuoli. Isän kuoleman jälkeen perheen taloudellinen tilanne romahti ja Mohammad lähti edellisestä avioliitosta syntyneen isoveljensä kanssa Pakistaniin töihin. Isoveli toimi huoltajana vaikka ei hänestä oikein siihen hommaan ollut. Veli oli jo kotimaassa aloittanut hassiksen polton ja Pakistanissa hän löysi kovemmat aineet.

- Mä en tiedä mitä se on suomeksi. Se on kuitenkin semmosta ainetta, että sitä on pakko saada lisää. Veljen ja mun saamat kaikki rahat meni siihen. Lopulta mä sanoin sille, että mä en voi enää elää niin. Mä etsin itselleni oman paikan ja työpaikan. Mä olin 14. Mä en nähnyt enää mun veljeä. Se muutti jonnekin Iraniin.

Onnekseen poika oli supliikkimies. "Ura" Pakistanissa oli alkanut kenkätehtaalta. Yleensä kenkätehtaalla erikoistuttiin kenkien sisä- tai ulko-osiin, mutta Mohammad oli nopea ja kärsimätön, joten hän siirtyi tehtävästä toiseen. Työ oli raskasta ja siitä sai huonosti rahaa. Poika päätti kokeilla onneaan kauppiaana. Ensin hän osti sukkapaketteja ja möi niitä eteenpäin vähän kovemmalla hinnalla. Sukkien jälkeen hän siirtyi myymään parempien katteiden kosmetiikkaa. Jos teki pitkää päivää, saattoi saada sen verran rahaa, että jotakin sai säästöönkin. Rahaa tarvittaisiin, jos poliisi saisi pojan kiinni. Hän oli rekisteröimätön pakolainen toisin sanoen laiton siirtolainen. Rahaa tarvittaisiin myös, jos ja kun hän lähtisi Iraniin töihin. Siellä saattoi saada vähän paremmin rahaa esimerkiksi rakennuksilla tai sieniviljelyksillä.

Mohammad soitteli silloin tällöin kotiin. Äiti oli mennyt uusiin naimisiin eikä uusi mies sallinut vaimonsa pitää yhteyttä kotoa pois lähteneisiin poikiinsa, joten yhteydet hoidettiin äidin veljen kautta. Uusi mies oli huonompi kuin entinen. Eristämisen lisäksi mies löi vaimoaan. Lapsia oli syntynyt taas liuta. Lopulta yhteydenpito äitiin loppui kokonaan.

- Jos mä joskus pääsen Kabuliin, mä etsin äidin ja siskon. Jos mä nään sen miehen, niin mä en tiedä mitä mä teen. Ehkä mä tapan sen.