Koulussa minä annan tehtäviä. "Huomenna sanakoe! Muistakaa matematiikka. Maanantaina on suomen testi. Tiistaina liikuntaa kello 8.15." Työpäivän jälkeen minä menen kauppaan ja ostan mitä tarvitsen, haen lapsen päiväkodista ja leikimme pienen leikin. Pikku Kakkonen, iltapala, iltapisut ja -pusut. Hyvää yötä. Lapsi protestoi niin kuin aina; on janoa ja pissahätää, liian kuuma, kylmä ja ikävä kunnes uni voittaa. Puhun äitini kanssa ja suunnittelemme lomaa. Aamulla menen töihin, järjestelen päivän oppitunteja ja kuuntelen samalla luokan kaiuttimista kasaripoppia. Täysillä.
Oppilaat tulevat kouluun. Heidän puhelimensa ovat täynnä kaaosta ja pahuutta. Kuuntelen taas pommit, sukulaisten katoamiset, itkevät huonetoverit, kuolemanpelon, Migrin haastattelut, mitä työtä kukakin on 10-vuotiaana tehnyt, tulevaisuuden haaveet ja sen kuinka suomi on kamalan vaikea kieli. Ja taas alkaa sama kierros uudestaan. Kauppa, päiväkoti, koti, peittelen rakkaimpani ja nukkumaan. Me nukumme rauhassa, kunnes herätyskello herättää. Aamuisin mietin jaksamista, pehmeitä pieluksia ja unisia aamuhaleja. En mieti, mitä reittiä menen työpaikalle, ettei satu pahasti. En mieti näenkö perhettäni enää illalla. En pelkää oikeastaan kuin täitä, noroa ja myöhästymistä. Toisin kuin eräät.
Kirjassa Kirjeitä Kabulista - Afganistanin toinen todellisuus (Paasilinna 2012) Afganistanin silloinen suurlähettiläs Pauli Järvenpää ja Ulkoministeriön viestintäjohtaja Jyrki Iivonen pohtivat maan tilannetta keskinäisessä kirjeenvaihdossaan. Kirjassa julkaistua kirjeenvaihtoa käytiin vuosina 2010-2012. Järvenpään ja Iivosen näkemyksen mukaan maan tilanteessa näkyi hentoa positiivista kehitystä, joka oli kuitenkin vaarassa pysähtyä tai taantua. Erityisesti miehet epäilivät, että tuolloin käynnissä olleet suunnitelmat ISAF-operaation lakkauttamisesta johtaisivat toteutuessaan vakavaan kriisiin.
Silloin tällöin näkee kommentteja, joissa tuomitaan nuoret miehet, jotka ovat paenneet maastaan Eurooppaan. Miksi he eivät puolusta sitä vaan matkustavat toiselle puolelle maailmaa? Minä kysyn: mikä on se maa, jota heidän pitäisi puolustaa? Iran, Pakistan? Vai Afganistan, jota ei oikeastaan enää edes ole? Keneltä maata pitäis puolustaa? Miten? Entä jos on koko ajan paha olla, koska lähti, mutta ei voinut jäädäkään? (Kaikissa juhlissa ja aina pojat lauloivat Minun maani ja saattoivat vähän itkeä.)
Matka päättyi Suomeen. Vahingossa. Alun perin hän oli ajatellut jäävänsä Ruotsiin, mutta siellä ihmiset kertoivat, että turvapaikkapäätöksen saaminen kestää ainakin 2 vuotta ja toiveissa oli, että Suomessa prosessi olisi nopeampi. Hän sai myönteisen oleskelulupapäätöksen hieman vajaassa vuodessa. Poika oli iloinen ja huojentunut. Ennen päätöstä keskustelimme siitä, mitä hän tekisi, jos joutuisi takaisin Afganistaniin. Kävi selväksi, että hän ei sinne jäisi vaan lähtisi uudelleen matkalle, jos onnistuisi sinnittelemään hengissä sinne asti. Minne hän lähtisi? Sitä hän ei osannut varmaksi sanoa, mutta kotimaassa ei ollut enää mitään: ei elämää eikä sukulaisia. Kaikki kynnelle kyenneet olivat lähteneet ja jättäneet uppoavan laivan. Suuri osa sukulaista piileskeli viranomaisia Pakistanissa.
Pidätyksen jälkeen vaihtoehtoja on vain vähän. Todennäköisin seuraus on suuret sakot ja karkotus. Toinen hyvin mahdollinen vaihtoehto on päätyminen Syyrian sisällissotaan taistelemaan Assadin joukoissa. Human Rights Watch on raportissaan todennut Iranin lähettäneen tuhansia afgaaneja Syyriaan. Vastapalkaksi heille on lupailtu Iranin kansalaisuutta. Iran ei ole vastannut syytöksiin mitenkään.
Eräs minun Iranista tulleista ja siellä asuneista oppilaistani kyseli epätoivoisena, että mitä hänen muka olisi pitänyt tehdä? Muuttaa maahan, jossa hän ei ole koskaan käynyt, liittyä ISISiin vai lähteä Syyriaan sotimaan? Mieluummin hän kuulemma kuolee Suomessa. Tänne hän päätyi, koska eteenpäin ei enää päässyt. Eurooppa oli pullollaan turvapaikanhakijoita ja kaikki, joilla oli rahaa tai mahdollisuuksia, matkustivat aina eteenpäin niin pitkälle kuin pääsivät. Suomi oli viimeinen pysäkki. (Tällä pysäkillä onkin sitten ollut aikaa. Hän ei ole saanut edes ensimmäistä päätöstä hakemukseensa, jonka hän jätti syksyllä 2015.)
"Kokoonnumme huomenna kello 20 Turun Teatterisillalle muistamaan Bagdadin ja Kabulin pommi-iskujen uhreja. Sytytämme kynttilöitä, jätämme paikalle kukkia ja laulamme surulauluja." Viestiä jaettiin Facebookissa. Minä olisin mennyt paikalle, ellei arki olisi tullut väliin. 4-vuotiaat menevät nukkumaan kahdeksan jälkeen. Jollakin mittakaavalla minunkaan elämäni ei ole aina mennyt niin kuin Strömsössä, mutta... Minun kuolemanpelkoni tai -haluni eivät ole koskaan olleet jokapäiväisiä. Minun pumpulielämäni kastuu verestä.
Miesten pelot toteutuivat ja ISAF lakkautettiin vuonna 2014. Vuonna 2015 Afganistanista alkoi kuulua entistä huonompia uutisia. Liki kukistettu Taliban kokosi voimansa ja palasi vuorilta terrorisoimaan tavallista kansaa. Sittemmin myös ISIS on saanut jalansijaa Afganistanissa. Suurin osa afgaanipakolaisista, nyt ja aiempina vuosina, on päätynyt Pakistaniin ja Iraniin. YK:n lukujen mukaan yksin Pakistanissa on noin 2 miljoonaa afganistanilaista pakolaista, joista 700 000 on rekisteröimättömiä. Kummatkin maat ovat kiristäneet suhtautumistaan pakolaisiin ja Pakistan on aloittanut systemaattiset pakkopalautukset. YK on arvioinut, että vuoden 2016 loppuun mennessä jopa 900 000 afgaanipakolaista on palannut tai palautettu Pakistanista takaisin kotimaahansa. Suomikin on liittynyt palauttajien joukkoon joulukuussa 2016 tehdyn kahdenvälisen sopimuksen seurauksena. Kuitenkin Afganistan on käytännössä sortunut yhteiskunta, joka ei pysty tarjoamaan palanneille telttaa kummempaa tukea eikä aina ei edes sitä.
Väkivalta Afganistanissa alkoi siis eskaloitua uudestaan ISAF operaation loputtua - aivan kuten Järvenpää ja Iivonen ennustivat. Vuoden 2015 tapahtumat (esim. Kunduzissa) aloittivat aavikkorallin, joka kiersi Iranin kautta pohjoiseen ja Eurooppaan. Osa osallistujista päätyi minun luokkaani. Yksi pojista kuvasi matkaansa niin, että hän matkusti aina pätkän kerrallaan, jäi odottamaan seuraavaa etenemismahdollisuutta ja näin hän hivuttautui läpi Euroopan.
Iranissa on suuri afgaanivähemmistö. Monet afgaanit ovat asuneet ja eläneet Iranissa jo vuosikymmeniä luvalla ja luvatta. Osa heistä on rekisteröityjä pakolaisia, mutta status on helppo menettää. Oleskelulupaa maassa ei välttämättä uusita ja toisaalta joskus oleskeluluvan voi saada rahalla. Viime vuosina afgaanien, erityisesti hazara-vähemmistöön kuuluvien, asema Iranissa on heikentynyt. Hazaran tunnistaa afgaaniksi kasvoista, joten taustaa on mahdotonta peitellä ja he päätyvätkin helpommin poliisin pidättämäksi. Myös he, jotka ovat vain läpikulkumatkalla.
Turun muistotilaisuutta seuraavana päivänä Facebookin ryhmässä on kuva Turun Teatterisillasta ja sen vieressä olevista kukista ja sanoista Kabul, Baghdad. Kuvan alla jotkut kyselevät mistä on kyse. Joku sanoo näyn pysäyttäneen ja saaneen mietteliääksi. Ja sitten se taas tapahtui. Jostakin ilmaantui jurnuttaja, joka ilmoittaa lähtevänsä siivoamaan moiset sotkut pois. Ja sitten ilmiintyy toinenkin. Hän ihmettelee missä päin Suomea Kabul ja Baghdad ovat.
Ymmärrän pelon ja ymmärrän epäilykset. Ymmärrän senkin, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät tunnista surua sen nähdessään tai sekoittavat sen johonkin toiseen tunteeseen. Tällaisten ihmisten määrää minä en ymmärrä. Voi toki olla, että kyse on näkö- ja kuulovirheestä ja tyhjät tynnyrit vain kolisevat eniten. Toivon niin, koska minua itkettää poikien puolesta. Niiden, jotka surevat sukulaisiaan ja kotimaansa tilannetta. Minä en tunne yhtään turvapaikanhakijaa, joka ei haluaisi elää omassa maassaan omien ihmistensä keskellä mieluummin kuin täällä. Kaikilla ihmisillä ei vain ole kovinkaan paljon vaihtoehtoja.
Kirjassa Kirjeitä Kabulista - Afganistanin toinen todellisuus (Paasilinna 2012) Afganistanin silloinen suurlähettiläs Pauli Järvenpää ja Ulkoministeriön viestintäjohtaja Jyrki Iivonen pohtivat maan tilannetta keskinäisessä kirjeenvaihdossaan. Kirjassa julkaistua kirjeenvaihtoa käytiin vuosina 2010-2012. Järvenpään ja Iivosen näkemyksen mukaan maan tilanteessa näkyi hentoa positiivista kehitystä, joka oli kuitenkin vaarassa pysähtyä tai taantua. Erityisesti miehet epäilivät, että tuolloin käynnissä olleet suunnitelmat ISAF-operaation lakkauttamisesta johtaisivat toteutuessaan vakavaan kriisiin.
 | |
|
Silloin tällöin näkee kommentteja, joissa tuomitaan nuoret miehet, jotka ovat paenneet maastaan Eurooppaan. Miksi he eivät puolusta sitä vaan matkustavat toiselle puolelle maailmaa? Minä kysyn: mikä on se maa, jota heidän pitäisi puolustaa? Iran, Pakistan? Vai Afganistan, jota ei oikeastaan enää edes ole? Keneltä maata pitäis puolustaa? Miten? Entä jos on koko ajan paha olla, koska lähti, mutta ei voinut jäädäkään? (Kaikissa juhlissa ja aina pojat lauloivat Minun maani ja saattoivat vähän itkeä.)
Matka päättyi Suomeen. Vahingossa. Alun perin hän oli ajatellut jäävänsä Ruotsiin, mutta siellä ihmiset kertoivat, että turvapaikkapäätöksen saaminen kestää ainakin 2 vuotta ja toiveissa oli, että Suomessa prosessi olisi nopeampi. Hän sai myönteisen oleskelulupapäätöksen hieman vajaassa vuodessa. Poika oli iloinen ja huojentunut. Ennen päätöstä keskustelimme siitä, mitä hän tekisi, jos joutuisi takaisin Afganistaniin. Kävi selväksi, että hän ei sinne jäisi vaan lähtisi uudelleen matkalle, jos onnistuisi sinnittelemään hengissä sinne asti. Minne hän lähtisi? Sitä hän ei osannut varmaksi sanoa, mutta kotimaassa ei ollut enää mitään: ei elämää eikä sukulaisia. Kaikki kynnelle kyenneet olivat lähteneet ja jättäneet uppoavan laivan. Suuri osa sukulaista piileskeli viranomaisia Pakistanissa.
Pidätyksen jälkeen vaihtoehtoja on vain vähän. Todennäköisin seuraus on suuret sakot ja karkotus. Toinen hyvin mahdollinen vaihtoehto on päätyminen Syyrian sisällissotaan taistelemaan Assadin joukoissa. Human Rights Watch on raportissaan todennut Iranin lähettäneen tuhansia afgaaneja Syyriaan. Vastapalkaksi heille on lupailtu Iranin kansalaisuutta. Iran ei ole vastannut syytöksiin mitenkään.
Eräs minun Iranista tulleista ja siellä asuneista oppilaistani kyseli epätoivoisena, että mitä hänen muka olisi pitänyt tehdä? Muuttaa maahan, jossa hän ei ole koskaan käynyt, liittyä ISISiin vai lähteä Syyriaan sotimaan? Mieluummin hän kuulemma kuolee Suomessa. Tänne hän päätyi, koska eteenpäin ei enää päässyt. Eurooppa oli pullollaan turvapaikanhakijoita ja kaikki, joilla oli rahaa tai mahdollisuuksia, matkustivat aina eteenpäin niin pitkälle kuin pääsivät. Suomi oli viimeinen pysäkki. (Tällä pysäkillä onkin sitten ollut aikaa. Hän ei ole saanut edes ensimmäistä päätöstä hakemukseensa, jonka hän jätti syksyllä 2015.)
"Kokoonnumme huomenna kello 20 Turun Teatterisillalle muistamaan Bagdadin ja Kabulin pommi-iskujen uhreja. Sytytämme kynttilöitä, jätämme paikalle kukkia ja laulamme surulauluja." Viestiä jaettiin Facebookissa. Minä olisin mennyt paikalle, ellei arki olisi tullut väliin. 4-vuotiaat menevät nukkumaan kahdeksan jälkeen. Jollakin mittakaavalla minunkaan elämäni ei ole aina mennyt niin kuin Strömsössä, mutta... Minun kuolemanpelkoni tai -haluni eivät ole koskaan olleet jokapäiväisiä. Minun pumpulielämäni kastuu verestä.
Miesten pelot toteutuivat ja ISAF lakkautettiin vuonna 2014. Vuonna 2015 Afganistanista alkoi kuulua entistä huonompia uutisia. Liki kukistettu Taliban kokosi voimansa ja palasi vuorilta terrorisoimaan tavallista kansaa. Sittemmin myös ISIS on saanut jalansijaa Afganistanissa. Suurin osa afgaanipakolaisista, nyt ja aiempina vuosina, on päätynyt Pakistaniin ja Iraniin. YK:n lukujen mukaan yksin Pakistanissa on noin 2 miljoonaa afganistanilaista pakolaista, joista 700 000 on rekisteröimättömiä. Kummatkin maat ovat kiristäneet suhtautumistaan pakolaisiin ja Pakistan on aloittanut systemaattiset pakkopalautukset. YK on arvioinut, että vuoden 2016 loppuun mennessä jopa 900 000 afgaanipakolaista on palannut tai palautettu Pakistanista takaisin kotimaahansa. Suomikin on liittynyt palauttajien joukkoon joulukuussa 2016 tehdyn kahdenvälisen sopimuksen seurauksena. Kuitenkin Afganistan on käytännössä sortunut yhteiskunta, joka ei pysty tarjoamaan palanneille telttaa kummempaa tukea eikä aina ei edes sitä.
Väkivalta Afganistanissa alkoi siis eskaloitua uudestaan ISAF operaation loputtua - aivan kuten Järvenpää ja Iivonen ennustivat. Vuoden 2015 tapahtumat (esim. Kunduzissa) aloittivat aavikkorallin, joka kiersi Iranin kautta pohjoiseen ja Eurooppaan. Osa osallistujista päätyi minun luokkaani. Yksi pojista kuvasi matkaansa niin, että hän matkusti aina pätkän kerrallaan, jäi odottamaan seuraavaa etenemismahdollisuutta ja näin hän hivuttautui läpi Euroopan.
Iranissa on suuri afgaanivähemmistö. Monet afgaanit ovat asuneet ja eläneet Iranissa jo vuosikymmeniä luvalla ja luvatta. Osa heistä on rekisteröityjä pakolaisia, mutta status on helppo menettää. Oleskelulupaa maassa ei välttämättä uusita ja toisaalta joskus oleskeluluvan voi saada rahalla. Viime vuosina afgaanien, erityisesti hazara-vähemmistöön kuuluvien, asema Iranissa on heikentynyt. Hazaran tunnistaa afgaaniksi kasvoista, joten taustaa on mahdotonta peitellä ja he päätyvätkin helpommin poliisin pidättämäksi. Myös he, jotka ovat vain läpikulkumatkalla.
Turun muistotilaisuutta seuraavana päivänä Facebookin ryhmässä on kuva Turun Teatterisillasta ja sen vieressä olevista kukista ja sanoista Kabul, Baghdad. Kuvan alla jotkut kyselevät mistä on kyse. Joku sanoo näyn pysäyttäneen ja saaneen mietteliääksi. Ja sitten se taas tapahtui. Jostakin ilmaantui jurnuttaja, joka ilmoittaa lähtevänsä siivoamaan moiset sotkut pois. Ja sitten ilmiintyy toinenkin. Hän ihmettelee missä päin Suomea Kabul ja Baghdad ovat.
Ymmärrän pelon ja ymmärrän epäilykset. Ymmärrän senkin, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät tunnista surua sen nähdessään tai sekoittavat sen johonkin toiseen tunteeseen. Tällaisten ihmisten määrää minä en ymmärrä. Voi toki olla, että kyse on näkö- ja kuulovirheestä ja tyhjät tynnyrit vain kolisevat eniten. Toivon niin, koska minua itkettää poikien puolesta. Niiden, jotka surevat sukulaisiaan ja kotimaansa tilannetta. Minä en tunne yhtään turvapaikanhakijaa, joka ei haluaisi elää omassa maassaan omien ihmistensä keskellä mieluummin kuin täällä. Kaikilla ihmisillä ei vain ole kovinkaan paljon vaihtoehtoja.
Tosi hyvä kirjoitus, kiitos tästä!
VastaaPoistaKiitos itsellesi. Olet tarjonnut mahdollisuuden kurkistaa sinne, mistä nämä minun oppilaani tulevat.
PoistaKiitos Riikka. T: Maarit-ope
PoistaKiitos!
Poista