Siirry pääsisältöön

Tekstit

"Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan" eli kaikki on niin kuin ennenkin.

Tämän blogin luonne on muuttunut. Alkuperäinen idea oli purkaa turhautumista, joka syntyi, kun näin toisten ihmisten kärsimyksen silmieni alla joka päivä. Kun nuoret jatkoivat seuraaviin kouluihin, siirtyi myös heidän kärsimyksensä pois minun silmistäni. Ei voi sanoa, että poissa silmistä, poissa mielestä, mutta jotakin sinne päin. Ahdistus väheni ja sain tilaa hengittää. Huono omatunto toki jäi vaivaamaan. Minä saan ja voin palata omaan keskiluokkaiseen elämääni , jossa minulla ei ole sen suurempaa hätää. Nuoret eivät voi paeta omaa elämäänsä. Elämä on, mitä se on ja sen kanssa on jotenkin tultava toimeen. Kävin viime perjantaina Turun Kirjamessuilla. Samaan aikaan samassa paikassa järjestettiin myös ruoka- ja levymessut. Ja kuinka ollakkaan, törmäsin myös yhteen vanhaan oppilaaseeni. Runoista pitävä poika opiskelee kokiksi. Hänen haaveissaan on oma kahvila tai ravintola ja koulutus on yksi askel kohti sitä unelmaa. Oleskelulupa auttaisi myös kummasti unelmien saavuttamisessa. Ede

Huijari

Vuosi sitten otin yhteyttä Opettaja -lehden toimitukseen. Minulla oli juttuidea. Pian sen jälkeen aloitin työt uudessa koulussa ja jutun kirjoittaminen jäi. Aina välillä tosin viesteilin toimitukseen ja lupailin kirjoittavani jutun. Määräajat paukkuivat. Kumma kyllä muuttuvat aikataulut sopivat toimitukselle hyvin. Sovittiin, että toimitan jutun raakileena ja että se muokataan julkaisukuntoon yhdessä. Tartuin härkää sarvista loppukeväästä, väänsin jutun haastatteluineen kasaan ja lähetin sen editoitavaksi. Ja sitten iski huijarisyndrooma. Ei hemmetti. Olen kirjoittanut pelkkää paskaa. Muinainen toimittajuuteni on muinainen hyvästä syystä. Siellä ne repivät hiuksiaan, kun tuli ostettua juttu tällaiselta ammattitaidottomalta harrastelijalta. Puhuvat kahvitunnilla siitä, kuinka tämän vielä kestää, mutta seuraavaa kertaa ei tule I-K-I-N-Ä. Juttu palasi editointikierrokselta. Sain palautteen, jossa pyydettiin etten hermostu, vaikka korjattavaa on tässä vaiheessa paljon. Olin onnistunut

Muistojen paino

"The Burden of Memory" oli Julia Korkmanin   ja Claes Anderssonin  Aboagora-symposiumin avausluennon otsikko. Luento on näkemälleni kokonaisuudelle aivan väärä nimi, mutta esityskään ei oikein kuvaa sitä, mitä tapahtui. Korkman ja Andersson vuorottelivat puheenvuoroissa ja välillä he esittivät kappaleen. Mukana oli Anderssonin itsensä kirjoittamia ja säveltämiä lauluja ja ainakin yhden oli kirjoittanut ja sanottanut Korkmanin Petter-veli. Joukkoon mahtui myös muutama klassikko. Enkä minä voinut olla koko ajan ajattelematta sitä, kuinka etuoikeutettu olinkaan, kun sain olla läsnä ja kokea sen kaiken. Korkman ja Andersson olivat tutustuneet yhteisen ystävän hautajaisissa. Vainajan leski oli pyytänyt heitä esiintymään. Korkman lauloi ja Andersson soitti. Hautajaisista oli sukeutunut hauskat juhlat: puhetta, viiniä ja naurua. Ja laulua.  Toiset haudataan yksin niin, että kanttorikaan ei välttämättä jouda paikalle ja toisten saattojuhlassa tehdään taidetta, joka kantaa Sibel

Toisena olemisesta ja elämisestä

Olen pikku hiljaa havittelemassa takaisin yliopistolle. Ehkä. Haluaisin kovasti tehdä tutkimusta olkoonkin, että ystävät ja tuttavat laajalla rintamalla varoittelevat siitä. Humanistisesta tutkimuksesta ei maksa kukaan eikä nykyisessä maailmassa sille tunnu olevan edes tilaa. Ja jos tilaa tai tilausta onkin, niin kilpailu ja tulostavoitteet vievät tutkimuksesta kaiken ilon. Sen mitä ilosta mahdollisesti jää jäljelle, vie tutkimukseen elimellisenä osana kuuluvana tuska. Mutta saahan sitä haaveilla. Ajatella, jos minulla olisi joskus oma työhuone. Työhuoneessa olis työpöytä ja -tuoli, viherkasvi, ikkuna, tietokone, konferenssiohjelmia ja kirjapino. Ja sitten se vain iskisi, ajattelun ja kirjoittamisen flow. Näen jo muutaman ystävän tyrskivän kahvinsa pitkin näyttöä tätä lukiessaan, mutta mitä siitä. Saahan sitä haaveilla, vaikka haaveissa ei paljon realismia olisikaan. Mitä minä sitten tutkisin. Tjaa-a, enpä nyt niin tarkasti tiedä. Ei tässä inspiraatiossa sentään tutkimuskysymysten as

Epäpätevän kesäloma

Ja kauniistihan se soi, Suvivirsi. Koululaiset saateltiin kesälomalle, pitkähihaiset paidat kaivettiin kaapista hellejakson jälkeen ja suomalainen kesä ja loma saattoivat alkaa. Lahjoja opettajalle. Minun lomani alkoi (taas) pienellä surulla. Oppilaiden ja työtovereiden hyvästelyn jälkeen olen vielä käynyt koululla muutaman kerran. Olen kerännyt tavaroitani, heittänyt pois turhia papereita ja yrittänyt miettiä mitä kerron ryhmästä, oppimateriaaleista ja jatkon opetustarpeista ryhmän seuraavalle opettajalle. Valmistava opetus on siitä jännittävä peruskoulun osa, että sitä on säännelty todella vähän.  Valmistavalla opetuksella on oma opetussuunnitelmansa, mutta sen miten opetussuunnitelmaa toteutetaan ja miten se resursoidaan, päättää opetuksen järjestäjä (kunta tai kaupunki) varsin vapaasti. Opetuksen järjestäjä voi päättää ketä se pitää pätevänä opettamaan valmistavassa opetuksessa, kuinka monta oppilasta ryhmässä on, kuinka paljon taloudellisia resursseja ryhmälle annetaa

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne. He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia. He tulevat kauttanne mutta eivät teistä itsestänne. Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille. Äiti ja siskot tulivat tyttöä vastaan, koska tyttö oli ensimmäistä viikkoa koulussa. Kävelymatka vastaanottokeskuksesta koululle on pitkähkö ja keli oli kurja. Matka oli ilmeisesti kestänyt odotettua kauemmin ja perhe saapui perille liian myöhään. Puutteellisella elekielen ja yksittäisen sanojen yhdistelmällä olin luullut ymmärtäneeni, että tytön olisi tarkoitus kävellä yksin kotiin. Pakkasessa. Hämärtyvässä talvi-iltapäivässä. Olin säälinyt tyttöä ja antanut kertalipun ja lähettänyt samassa vastaanottokeskuksessa asuvien luokkatovereiden mukana takaisin keskukseen. Nyt luokan edessä käytävällä istui väsynyt nainen. Hän haisi siltä, miltä ihmiset talvisessa bussissa haisevat; kerran kastuneilta ulkovaatteilta, vettyneeltä villalta ja pikkuisen hieltä. Lattialla istuvan naisen

Saatanan homo ja valkoisen heteromiehen ahdinko

"Saatanan homo" raikaa koulun pihalla. Sitä säestää höhöttely ja pienten kukonpoikien keskinäinen kisailu ja töniminen. "Vittu, jätkä on ihan vitun homo... Jonne perkele." Nujuaminen jatkuu keskellä koulun käytävää. En millään jaksaisi kuunnella vittua koko koulupäivää, mutta jos ryhtyisi kielipoliisiksi, niin siinä riittäisi sarkaa ihan jokaiselle hetkelle. Sen lisäksi saisi kuunnella kaikenlaista viisastelua asiasta ja asian vierestä. Ehdotukseni oppilaille, että huutaisivat jatkossa pimppiä, jotta muistaisivat mistä puhuvat, ei ole tuottanut hedelmää. Teen siis kuten aina ja puutun muutamaan räikeimpään heittoon ja ajan mölyävää lauman ulos. Harmittaa. Milla Paloniemi: Kiroileva siili Silloin, kun itse olin ala-asteella, kielenkäyttö oli käytävillä siistimpää. Emme voineet huutaa, mitä sattuu, koska siihen puututtiin tiukasti. Rehtori nosti villeimmät takinkauluksesta naulakkoon ja jälki-istuntoa jaettiin kaikista kuulluista perkeleistä. Kerran jouduin va