Eräs ystäväni on juuri saanut väitöskirjansa valmiiksi ja väittelee piakkoin. Väitöstilaisuus ja sen jälkeinen karonkka ovat akateemisen maailman vaalituimpia perinteitä. Suuri akateeminen näytelmä, jossa kaikilla on oma roolinsa, omat vuorosanansa ja käyttäymiskoodistonsa. Kun ystävä viimeksi eilen avasi väitöspäivän kaavaa meille muille, tuli minulle tunne, jota ei oikeastaan aiemmin ole tullut. Paitsi lentokoneessa. Hyvin nuorena tyttönä olin mukana järjestötoiminnassa ja kerran päädyin sen tiimoilta Italiaan. Lentokoneella. Ykkösluokassa. En ollut matkustanut vuosiin lentokoneessa enkä koskaan ensimmäisessä luokassa. En tiennyt lainkaan kuinka toimia. Lennon alussa lentoemäntä toi minulle ja muille ensimmäisen luokan matkustajille kuuman sideharsokäärön. Istuin sen verran edessä, että en voinut seurata, mitä muut tekivät. Olin pulassa ja nolona. Heittelin kuumaa kääröä kädestä toiseen ja yritin kurkkia huomaamattomasti taaksepäin, jotta näkisin, mitä muut sillä halvatun rullalla
Kirjoituksia turvapaikanhakijoista, opettamisesta, koulusta, yhteiskunnasta ja elämästä.