Turvaton odotus

Jatkuvasti, kun vuoden 2015 turvapaikanhakijoista puhutaan, puhutaan erityisesti lähdön syistä; miksi lähdetään ja kuka lähtee. Miksi pojat ja miehet lähtevät? Miksi Irakista, Iranista ja vaikkapa Marokosta lähdetään? Aika harva kysyy, miksi ihmiset eivät ole jääneet Afganistaniin, mutta silti monen mielestä sinne on hyvä palata. Minun poikani kertoivat lähtönsä syyksi käytännössä kolme asiaa:  1) lähtijä asui jossakin Afganistanin lähimaassa laittomana siirtolaisena. Lähimaat alkoivat kiristää politiikkaansa ja maahan laittomasti asettuneet olivat ja ovat jatkuvan palautusuhan alla (sic!) 2) Afganistanin tilanteen kiristyminen, Talebanin ja Isisin voimistuminen 3) hazaroiden kokema vaino.  Minun kaup ungissani on opettaja tosi sota. Tosi sota. Siellä kuolee ihmisiä koko ajan. Taleban on meidän kadulla. (Poika Kunduzin maakunnasta) Tiedätkö opettaja miksi minun sydän on nyt Suomessa? Minun kaupungissa hazaroilla oli ihan hyvä, mutta siellä ei ole työtä. Minun piti mennä työhön muua

Piirsin taululle kartan. Tuossa on koulu, tuossa on bussipysäkki, kauppatori, koti, Impivaaran uimahalli, Kupittaan urheilupuisto. Ja sitten harjoiteltiin kulkuvälineitä, suuntia, erilaisia liikkumiseen liittyviä verbejä ja muuta asiaan liittyvää sanastoa. Lopulta tussitaulu oli täynnä viivoja, kun reissua oli tehty uimahallista polkupyörällä kauppaan ja bussilla koulusta kotiin ja jalkapalloa pelaamasta kävellen Aurajoelle. Bussille, bussilla, bussissa, bussista, istun, nukun, ajan polkupyörällä, juoksen, kävellen...Taulu pyyhittiin ja tussin varteen tuli yksi pojista. Toinen alkoi ohjata toista.  Piirrä Kabul. Kabulista bussilla Iranin rajalle. Rajalta hän kävele Iraniin. Sitten hän menee piiloon. Hän soittaa kaverille, laita rahaa. Sitten hän etsii salaihmisen ja maksaa rahaa. Salaihminen vie hänet Teheraniin, Teheranista Turkin rajalle. Hän makaa bussin alla piilossa tavaroiden keskellä. Rajalla hän on piilossa ja maksaa rahaa. Salamies vie hänet rajan yli Vaniin. Vanissa hän odo

Silloin, kun opetin poikia, vältin kysymästä liian tarkkoja kysymyksiä heidän elämästään ja menneisyydestään. Ajattelin, että minun hommani on opettaa ja sen teen. Kuuntelen, jos joku haluaa minulle jotakin kertoa, mutta muuten en kysele. Ensin ajattelin, että suojelen oppilaitani rajaamalla keskustelua, mutta aika pian ymmärsin, että kyse onkin minun suojelemisestani. En voi opettaa, jos suren tai ahdistun oppilaitteni eletystä elämästä eivätkä oppilaat voi keskittyä opiskeluun, jos he joutuvat murehtimaan opettajan jaksamista. Minä en kuitenkaan voi suojella ketään hänen omalta elämältään. Tänä keväänä kysyin vihdoin pojilta, josko joku kertoisi minulle oman tarinansa. Muutama heistä lupautui ja olen sittemmin haastatellut heitä. Olen kysellyt, mutta antanut heidän myös vapaasti kertoa. Olen tässä yhdistänyt kerrotut tarinat yhdeksi tarinaksi, jotta kukaan ei olisi suoraan tunnistettavissa. Lopputuloksen kannalta kertomusten sekoittamisella ei ole oikeastaan väliä, koska kaikki tarin