Turvaton odotus

Olen ollut oikeasti lomalla ja vapaa, matkustanut ja keskittynyt omaan elämääni, mutta... Kaiken taustalla häilyy ajatus ansaitsemattomista etuoikeuksista, turvasta ja turvan puutteesta. Karkotettavista lapsista, uhkakuvista ja menettämisen pelosta. Oikeudenmukaisuuden tarpeesta, epätoivosta ja halusta vaikuttaa, mutta myös hurjasta voimattomuuden tunteesta. Kesän saldoa: puukotukset Turussa, pommi-iskuja Afganistanissa ja Irakissa. Tottumusta sotauutisiin ja epäuskoa politiikkojen puheiden edessä. Pakkopalautuksia, mielenosoituksia, vihapuhetta, sukkia ja dialogia. Paljon pahaa ja pikkuisen hyvää. Facebookin Sukkien ja terroristien vastainen ryhmä oli katarttinen varsinkin ihan ensimmäisinä päivinä. Kaikki se, mikä oli suomalaisten älämölössä ahdistanut muuttui nauruksi ja lopulta myös ymmärrykseksi; näin propaganda ja väkevä mielipidevaikuttaminen toimivat. Jos päätyy seuraamaan vain yhden sortin uutisointia tai keskustelua, saattaa huomaamattaan alkaa vastustaa vaikka villasukkia.

Samalla, kun turvapaikanhakijoille on alkanut tulla päätöksiä, ovat monet suomalaiset aktivoituneet ja alkaneet pitää meteliä turvapaikanhakijoiden puolesta. Tätä kirjoittaessa mielenosoitus Helsingin Rautatientorilla on kestänyt jo liki 2 kuukautta,  vaikuttajat ja kulttuurialan edustajat ovat keränneet adresseja inhimillisemmän politiikan puolesta, kirjastoissa , kirkoissa ja teattereissa on luettu kielteisiä turvapaikkapäätöksiä, yksittäiset ihmiset ovat kirjoittaneet turvapaikanhakijoiden puolesta blogeihinsa ja lehtien mielipidepalstoilla. Me emme ole yksin odotuksemme ja pelkojemme kanssa. Mutta onko millään, mitä me teemme, mitään väliä? Olen useasta lähteestä lukenut, että eilen sunnuntaina 2.4.2017 poliisi on kiertänyt vastaanottokeskuksissa ja yksityiskodeissa hakemassa afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka ovat saaneet kaksi kielteistä turvapaikkapäätöstä. Ihmisiä on haettu aikaisin aamulla ja myöhään illalla päivänä, jona asianajajat ja viranomaiset eivät ol