Turvaton odotus

Kun olin työhaastattelussa tähän työhön vannoin tiukasti, että teen työni niin hyvin kuin osaan, mutta sieluani en työlleni myy. Ajattelin, että pidän omat asiani ominani ja työasiat työasioina ja sillä selvä. Noh, eihän se sitten ihan niin mennyt. Pumpuli oli kastunut verestä eikä siltä oikein voinut peittää enää silmiään eikä sieluaan. Työ päättyi vuoden loppuun ja sen jälkeen olen purkanut mieltäni tänne blogiin ja aika moneen muuhun suuntaan ja sielukin alkaa olla taas minun. Pääasiallisesti päiväni kuluu perheen parissa ja maailman pahuus on pari askelta kauempana. Ja nyt on loma. Pojat ovat kesäkursseilla ja aika moni kesätöissä. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Mohammadin tarina jäi kesken ja palaan sen pariin heti, kun minulla on aikaa. Tulossa on myös se monasti luvattu kirjoitus ikätesteistä ja ajattelin myös kirjoitella vähän muustakin mikä on mielen päällä. Katsellaan. Kiitos, jos palaat lukemaan. Kiitos, kun luit. (Blogia on luettu jo yli 6000 kertaa, joka on noin 5

Silloin, kun opetin poikia, vältin kysymästä liian tarkkoja kysymyksiä heidän elämästään ja menneisyydestään. Ajattelin, että minun hommani on opettaa ja sen teen. Kuuntelen, jos joku haluaa minulle jotakin kertoa, mutta muuten en kysele. Ensin ajattelin, että suojelen oppilaitani rajaamalla keskustelua, mutta aika pian ymmärsin, että kyse onkin minun suojelemisestani. En voi opettaa, jos suren tai ahdistun oppilaitteni eletystä elämästä eivätkä oppilaat voi keskittyä opiskeluun, jos he joutuvat murehtimaan opettajan jaksamista. Minä en kuitenkaan voi suojella ketään hänen omalta elämältään. Tänä keväänä kysyin vihdoin pojilta, josko joku kertoisi minulle oman tarinansa. Muutama heistä lupautui ja olen sittemmin haastatellut heitä. Olen kysellyt, mutta antanut heidän myös vapaasti kertoa. Olen tässä yhdistänyt kerrotut tarinat yhdeksi tarinaksi, jotta kukaan ei olisi suoraan tunnistettavissa. Lopputuloksen kannalta kertomusten sekoittamisella ei ole oikeastaan väliä, koska kaikki tarin

Koulussa minä annan tehtäviä. "Huomenna sanakoe! Muistakaa matematiikka. Maanantaina on suomen testi. Tiistaina liikuntaa kello 8.15." Työpäivän jälkeen minä menen kauppaan ja ostan mitä tarvitsen, haen lapsen päiväkodista ja leikimme pienen leikin. Pikku Kakkonen, iltapala, iltapisut ja -pusut. Hyvää yötä. Lapsi protestoi niin kuin aina; on janoa ja pissahätää, liian kuuma, kylmä ja ikävä kunnes uni voittaa. Puhun äitini kanssa ja suunnittelemme lomaa. Aamulla menen töihin, järjestelen päivän oppitunteja ja kuuntelen samalla luokan kaiuttimista kasaripoppia. Täysillä. Oppilaat tulevat kouluun. Heidän puhelimensa ovat täynnä kaaosta ja pahuutta. Kuuntelen taas pommit, sukulaisten katoamiset, itkevät huonetoverit, kuolemanpelon, Migrin haastattelut, mitä työtä kukakin on 10-vuotiaana tehnyt, tulevaisuuden haaveet ja sen kuinka suomi on kamalan vaikea kieli. Ja taas alkaa sama kierros uudestaan. Kauppa, päiväkoti, koti, peittelen rakkaimpani ja nukkumaan. Me nukumme rauhassa

Tökkäsen nyt minäkin sanansäiläni keskusteluun, joka tuntuu vaimenemisestaan huolimatta elävän edelleen. Se käynnistyi Pirkko Saision haastattelusta muutama viikko sitten. Keskustelua on sittemmin käyty siitä, mitä sanotaan ja saa sanoa, kuka sanoo ja saa sanoa, miten saa puhua ja kenen kanssa tai kenen kanssa ei ainakaan saa puhua. Viimeisimpänä minun silmiini on osunut Anna-Leena Härkösen tunnustus , että hän ei uskalla osallistua keskusteluun romaanihenkilöitään suuremmalla suulla. Myös minua jännittää tämän kirjoituksen julkaiseminen ja linkittäminen keskustelupalstoille, koska ennakoin jonkinlaista teilaamista suunnasta jos toisesta. Tämä jännitys tai pelko kertoo jo jotain nykyisestä keskutelukurimuksesta; leireistä, ääripäistä ja poteroista. Yksi jako näkyy siinä, kuinka aktiivisesti ihmiset seuraavat esimerkiksi maahanmuuttokeskustelua ja miten he siihen osallistuvat. Toiset elävät turvapaikanhakijoiden kanssa arkeaan ja seuraavat aktiivisesti kaikenlaista mitä asiaan liitt