Turvaton odotus

Samalla, kun turvapaikanhakijoille on alkanut tulla päätöksiä, ovat monet suomalaiset aktivoituneet ja alkaneet pitää meteliä turvapaikanhakijoiden puolesta. Tätä kirjoittaessa mielenosoitus Helsingin Rautatientorilla on kestänyt jo liki 2 kuukautta,  vaikuttajat ja kulttuurialan edustajat ovat keränneet adresseja inhimillisemmän politiikan puolesta, kirjastoissa , kirkoissa ja teattereissa on luettu kielteisiä turvapaikkapäätöksiä, yksittäiset ihmiset ovat kirjoittaneet turvapaikanhakijoiden puolesta blogeihinsa ja lehtien mielipidepalstoilla. Me emme ole yksin odotuksemme ja pelkojemme kanssa. Mutta onko millään, mitä me teemme, mitään väliä? Olen useasta lähteestä lukenut, että eilen sunnuntaina 2.4.2017 poliisi on kiertänyt vastaanottokeskuksissa ja yksityiskodeissa hakemassa afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka ovat saaneet kaksi kielteistä turvapaikkapäätöstä. Ihmisiä on haettu aikaisin aamulla ja myöhään illalla päivänä, jona asianajajat ja viranomaiset eivä...

Vein isoäidilleni kuuluneita kirjeitä kouluun ja luimme niitä.  Sotavuosina kirjoitetuissa kirjeissä isovanhempani (silloin vain seurusteleva pariskunta) puhuivat siitä, mitä he tekisivät, kun sota loppuu. Yllätyin, kun laskin, että viimeisin sota päättyi 33 vuotta ennen kuin minä synnyin. En ollut ajatellut sitä aikaisemmin. Afganistanissa on ollut jatkuva konflikti noin 30 vuotta. 33 vuotta ja rauha tuntuu itsestään selvältä. Samassa ajassa sotaankin tottuu. Vai tottuuko? Kun aloitimme kirjeen kirjoittamisen, aloitimme tutustumalla kirjeen muotoon ja kirjeenkirjoittamisen tapohin. Missä on tervehdys? Entä päiväys? Miten ja mihin kirjoitetaan osoite? Miten kirje päätetään? Miten me voisimme viestimme aloittaa? ”Hyvä kansanedustaja, …” Minulla oli suuret toiveet. Ajattelin, että se, mitä me olimme puhuneet, näkyisi kirjeissä. Mutta. Iso mutta. Perusopetuksen puolella voi nojata valmiiseen materiaaliin ja valmistella oppitunnit varsin pikkutarkasti. Tavallisesti tunnin voi myös ...

Kevät 2016 oli kohtuullisen hyvää aikaa. Oppilaat, jotka olivat tammikuussa minun silmissäni yksi mustatukkainen vakavailmeinen Mohammad, eriytyivät omaksi itsekseen. Aloin erottaa paitsi nimiä myös oppilaiden luonteenpiirteitä, tietoja ja taitoja. (Opettajakielellä puhutaan oppilaantuntemuksesta.) Ja se opiskelun riemu! Opettajaurani aikana olen opettanut monenlaisia oppilaita, mutta en koskaan näin sitoutunutta joukkoa. Oppilaat myöhästyivät erittäin harvoin. Yleensä ovi kävi puoli tuntia ennen koulun alkua. Kukaan ei lintsannut ja minua puhuteltiin Opettajaksi. Isolla O:lla. En kuullut koko keväänä luokassa yhtään vittua, mikä on nykykoulussa aikamoinen saavutus. (V-sanasta kirjoitan jossakin toisessa kirjoituksessa vähän lisää…) Intoa voitaneen selittää sillä, että osa kävi koulua ensimmäistä kertaa. "Opettaja, kun ei osaa lukea, on sokeampi kuin sokea." Toisaalta elämä vastaanottokeskuksessa on raskaampaa kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Pojat halusivat sieltä pois ...