Turvaton odotus

Tuttu politiikantutkija kyseli taannoin Facebookissa, että mikäköhän meidän muiden mielestä on näiden vaalien teema. Mennäänkö hästägeillä maahanmuutto, ilmastonmuutos vai kenties jollakin ihan muulla? Alkuvuodesta yksi ystävä tarttui pohdinnoissaan siihen, että  poliitikot vääntävät asioita väkisin vastakkain, vaikka yhteistyön ja konsenkuksen etsimisen pitäisi olla se varsinainen tavoite. Ozan Yanar ymmärsi hänen mielestään Sauli Niinistön uudenvuoden puheen tahallaan väärin. Minä asetuin vastahankaan ja Yanarin puolelle. Mielestäni Niinistö sulki ihmisiä keskustelun ja yhteisön ulkopuolelle tavalla, joka ei tukenut konsensuksen löytymistä tai yhteistyötä. Mutta tämähän on vanha juttu jo. Aivan kuten vanhustenhoidon ongelmat, suomalaismiesten pedofiilirinki tai aktiivimalli. Minä ajattelen, että tänä keväänä käydään jälleen vaalit vaaleista. Tapamme järjestää yhteiskunta ja sen toiminta ovat suurennuslasin alla ja keskellä merkitysneuvotteluja, joissa yhteiskunnan reunaehtoja

Lapset lukevat, Pekka Halonen 1916 En ole kirjoittanut mitään moneen kuukauteen. Syy ei ole ollut aiheiden loppuminen vaan se, että niitä on tullut lisää. Aloitin syksyllä uudessa työssä, uudessa koulussa ja uudessa ryhmässä. Oma aika ajatella ja kirjoittaa loppui siihen. Nyt aikaa taas on, kun menin ja katkaisin käteni. Onneksi vamma on niin ylhäällä olkavarressa, että kirjoittaminen sujuu ja leikkauksen vietyä kivut, onnistuu myös ajattelu. Nyt olen siis sairaslomalla kotona ajattelemassa sen, minkä kiukuttelultani ehdin. Olen täällä aiemminkin kertonut, että olen osallistunut keskusteluun Facebookin "Refugees tolerants and critics together (discussion group Finland)"-ryhmässä. Olen surutta käyttänyt ryhmää stressinpoistoon ja argumentaatioharjoituksiin. Samalla, kun ryhmässä on keskusteltu asioista, olen myös hankkinut taustatietoa ajatusteni pohjaksi ja tullut oppineeksi aika paljon kaikenlaista. Tiesittekö, että saimaannorppia on alle 500, saamelaisia saamelai

Olen ollut oikeasti lomalla ja vapaa, matkustanut ja keskittynyt omaan elämääni, mutta... Kaiken taustalla häilyy ajatus ansaitsemattomista etuoikeuksista, turvasta ja turvan puutteesta. Karkotettavista lapsista, uhkakuvista ja menettämisen pelosta. Oikeudenmukaisuuden tarpeesta, epätoivosta ja halusta vaikuttaa, mutta myös hurjasta voimattomuuden tunteesta. Kesän saldoa: puukotukset Turussa, pommi-iskuja Afganistanissa ja Irakissa. Tottumusta sotauutisiin ja epäuskoa politiikkojen puheiden edessä. Pakkopalautuksia, mielenosoituksia, vihapuhetta, sukkia ja dialogia. Paljon pahaa ja pikkuisen hyvää. Facebookin Sukkien ja terroristien vastainen ryhmä oli katarttinen varsinkin ihan ensimmäisinä päivinä. Kaikki se, mikä oli suomalaisten älämölössä ahdistanut muuttui nauruksi ja lopulta myös ymmärrykseksi; näin propaganda ja väkevä mielipidevaikuttaminen toimivat. Jos päätyy seuraamaan vain yhden sortin uutisointia tai keskustelua, saattaa huomaamattaan alkaa vastustaa vaikka villasukkia.

Tökkäsen nyt minäkin sanansäiläni keskusteluun, joka tuntuu vaimenemisestaan huolimatta elävän edelleen. Se käynnistyi Pirkko Saision haastattelusta muutama viikko sitten. Keskustelua on sittemmin käyty siitä, mitä sanotaan ja saa sanoa, kuka sanoo ja saa sanoa, miten saa puhua ja kenen kanssa tai kenen kanssa ei ainakaan saa puhua. Viimeisimpänä minun silmiini on osunut Anna-Leena Härkösen tunnustus , että hän ei uskalla osallistua keskusteluun romaanihenkilöitään suuremmalla suulla. Myös minua jännittää tämän kirjoituksen julkaiseminen ja linkittäminen keskustelupalstoille, koska ennakoin jonkinlaista teilaamista suunnasta jos toisesta. Tämä jännitys tai pelko kertoo jo jotain nykyisestä keskutelukurimuksesta; leireistä, ääripäistä ja poteroista. Yksi jako näkyy siinä, kuinka aktiivisesti ihmiset seuraavat esimerkiksi maahanmuuttokeskustelua ja miten he siihen osallistuvat. Toiset elävät turvapaikanhakijoiden kanssa arkeaan ja seuraavat aktiivisesti kaikenlaista mitä asiaan liitt