Henkilökohtaista lukutaitoa

Lapset lukevat, Pekka Halonen 1916

En ole kirjoittanut mitään moneen kuukauteen. Syy ei ole ollut aiheiden loppuminen vaan se, että niitä on tullut lisää. Aloitin syksyllä uudessa työssä, uudessa koulussa ja uudessa ryhmässä. Oma aika ajatella ja kirjoittaa loppui siihen. Nyt aikaa taas on, kun menin ja katkaisin käteni. Onneksi vamma on niin ylhäällä olkavarressa, että kirjoittaminen sujuu ja leikkauksen vietyä kivut, onnistuu myös ajattelu. Nyt olen siis sairaslomalla kotona ajattelemassa sen, minkä kiukuttelultani ehdin.

Olen täällä aiemminkin kertonut, että olen osallistunut keskusteluun Facebookin "Refugees tolerants and critics together (discussion group Finland)"-ryhmässä. Olen surutta käyttänyt ryhmää stressinpoistoon ja argumentaatioharjoituksiin. Samalla, kun ryhmässä on keskusteltu asioista, olen myös hankkinut taustatietoa ajatusteni pohjaksi ja tullut oppineeksi aika paljon kaikenlaista. Tiesittekö, että saimaannorppia on alle 500, saamelaisia saamelaisalueilla noin 100 000 ja Suomen romaneita noin 10 000? Tai, että Suomen maaraja Venäjän ja Norjan kanssa on liki yhtä pitkä? (Tiedän kyllä, että maantietoni on surkea.) Tai, että Indonesia oli 1300-luvulla muslimienemmistöinen maa? Tai, että voidaan puhua pohjoismaalaisesta reformoidusta islamista? Olen myös selvittänyt itselleni instituution määritelmää.

Tiedon lisääntymisen ohessa on lisääntynyt myös tuska. Ryhmässä jo jonkin aikaa aktiivisimpia ovat olleet kriitikot, ja vieläpä sellaiset kriitikot, jotka tuntuvat edustuvan stereotyyppistä maahanmuuttokriitikkoa; herravihainen, salaliittoteorioita viljelevä elämän sivupoluille harhautunut sivistymätöntä kieltä käyttävä moukka. Se on sääli, koska ryhmässä on toki muitakin asiansa vahvemmin perustelevia ihmisiä. Moukkien lisääntyminen on tehnyt sen, että oma haluni ymmärtää vastapuolta on radikaalisti vähentynyt. Jos toinen puhuu mahoista naisista ja tuhkamunista, ja luulee käyttävänsä neutraalia kieltä, on vaikea olla sanomatta keskustelukumppania idiootiksi. Ja tämä kaikki on saanut ajatukseni kiertymään etuoikeuksiin.

Katkaisin siis käteni. Tilanne oli hirveä ja pieni tyttäreni joutui onnettomuuteni seurauksena tilanteeseen, johon pienten lasten ei tulisi joutua. Hän kantoi enemmän vastuuta kuin 5-vuotiaan kuuluisi ja pelkäsi siinä ohessa tavattomasti. En oikeasti tiedä miten olisin kestänyt, jos minun olisi pitänyt kaiken sen ohessa miettiä, että käden lisäksi meni perheen taloudellinen turva ja tulevaisuus. Odottelen vielä viimeisiä laskuja, mutta tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että ambulanssikyyti, ensiapu, leikkaus, kolmen päivän osastohoito ja lääkkeet kustantavat minulle noin 250 euroa. En voi väittää, etteikö tuo summa vähän kirpaisisi, mutta tosiasiassa se ei tule vaikuttamaan meidän perheen pärjäämiseen juuri lainkaan. Tiedän myös, että jos olisin varaton, maksaisi sosiaalitoimi laskut puolestani. Samaan etuoikeuspakettiin kuuluu se, että minä liikuntavammaisena naisena olen tähän mennessä saanut elämässäni melkolailla kaiken. Minulla on perhe, riittävä kuntoutus, korkeakoulutus, yhteiskunnan tuki lapsemme hoidossa ja koulutuksessa ja autonomia. Maailman ja historian mittakaavoissa tilanteeni on ruhtinaallinen. Sanoinko jo, että elän etuoikeutettua elämää?

Viikonloppuna kävin ryhmässä keskustelua kriitikon kanssa, joka osoittautui valkoista ylivoimaa ajavaksi rasistiksi. Keskustelu tuntui koko ajan jotenkin hankalalta eikä vähiten siksi, että "kriitikko" ei keskustellut. Hän toisteli irrallisia muualta napattuja iskulauseita ja väisteli vastauksia. Keskustelu sammui, kun minä väsyin eikä vastapuolikaan enää jatkanut heittojaan. Minulle jäi hämmentynyt ja hieman ahdistunut olo. Keskustelu osoitti myös sen, että keskustelukumppanini oli vaikea kirjoittaa suomea ja ymmärtää laajoja asiakokonaisuuksia. Sitä, mistä rajoitteet johtuivat, en voi tietää. Itsekseni pohdin, että kyse on jonkinlaisesta lukemisen tai kirjoittamisen vaikeudesta tai fundamentalismista. Kolmas vaihtoehto voisi olla osattomuus. 

Kirjoitin edellisen kirjoitukseni peruskoulun puolustukseksi. Väitin, että peruskoulu on syy siihen, miksi meillä on niin taitavia lapsia ja nuoria. Väitin myös, että peruskoulu on vielä hyvä, mutta menossa ihan väärään suuntaan. Väitin, että peruskoulu on vielä pelastettavissa. Nyt huomaan pohtivani, että onko näin.

Some ja internet yleensäkin antavat aika demokraattisesti kaikille mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin. Samalla, kun kaikki puhuvat, tulee näkyväksi myös ihmisten täysin erilaiset lähtökohdat kirjoittaa, tulla ymmärretyksi, ymmärtää ja saada äänensä kuuluviin. Tänään törmäsin muun muassa ryhmään, jonka tarkoitus on osoittaa, että juuri käydyissä vaaleissa Niinistö voitti vaalivilpin takia. Sivun luoja oli perustanut kyselyn, jossa oli kaksi vastausvaihtoehtoa: 1) en äänestänyt Niinistöä 2) vaalisalaisuus. Minkälainen ymmärrys vaaleista, vaalien valvonnasta, yhteiskunnasta, yhteiskunnan toiminnasta, tiedonvälityksestä ja tiedon keräämisestä, kyselyistä ja tutkimuksesta tällaisen ryhmän perustajalla on? Tai sellaisella keskustelijalla, joka ei erota pilkkua pisteestä tai pysty erottamaan kysymystä vastauksesta, toteamusta faktasta, mielipidettä ja tutkimustulosta?

Niin. Ne etuoikeudet. Kun opetin poikia, yritin sanoa, että riippumatta siitä, mitä Migri päättää, he hyötyvät koulusta. Vähintä, mitä he voivat itselleen tehdä, on yrittää opiskella mahdollisimman paljon. Luku- ja kirjoitustaito hyödyttävät heitä elivätpä he tulevaisuudessa missä päin maailmaa vain. Kyky ymmärtää asioita ja ilmiötä, tuo valtaa. Hengen voi viedä, mutta kerran opittuja taitoja ei heiltä voi viedä sen enempää Migri kuin talibanitkaan. Pojat ymmärsivät sen hyvin, mutta toki opiskelu oli motivaatiosta huolimatta vaikeaa. Osalla oppimisen vaikeudet olivat hyvin samankaltaisia kuin suomalaisillakin teineillä: tarkkavuuden häiriöitä, luki-vaikeuksia ja tunne-elämän ongelmia. Isolla osalla kyse oli kuitenkin siitä, että lukutaidon oppimisen herkkyyskausi meni jo aikoja sitten eivätkä akateemiset taidot olleet kehittyneet juuri lainkaan. Oppilaat eivät tienneet miten opiskella ja oppia, miten he itse oppivat saatikka sitä, miten perustaitojen jälkeistä osaamista voisi ylläpitää ja lisätä.

Lukukeskus keräsi viime vuonna 10 kohdan listan lukemisesta ja sen hyödyistä. Listan mukaan lapsen koulumenestystä määrittää enemmän se, kuinka paljon kotona on kirjoja ja kuinka paljon niitä luetaan, kuin perheen sosioekonominen tausta. Lukutaito ja lukemisen arvostus korreloivat itseasiassa kaikenlaisen elämässä menestymisen kanssa enemmän kuin mikään muu yksittäinen taito. Jos lukutaito on vahva ja lapselle luetaan kirjoja, on hän terveempi, hänellä on enemmän ystäviä ja hänen koulumenestyksensä ja tulevaisuuden sosioekonominen asemansa on parempi kuin huonosti ja vähän lukevien verrokkiryhmässä.

Kuvaaja täältä.

Minun poikieni vanhemmat olivat pääsääntöisesti lukutaidottomia. Jos pojat mielivät tämän yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi, heidän tulee ylittää esteitä, joita suomalaisten lasten ei yleensä tarvitse miettiä. Heidän tiedonsaantinsa jää helposti kovin yksipuoliseksi, tiedon valikoi joku muu eikä heillä yleensä ole valmiina kontekstia, johon uutta tietoa liittää. Ja kaikkea sitä tämä yhteiskunta heiltä kuitenkin odottaa. Maahanmuuttajien kielestä, luku- ja kirjoitustaidottomuudesta ja sen tuomista haasteista johtuvia vaikeuksia kompensoidaan ja heille annetaan tukea helposti. Kaikkien on helppo nähdä, mitä ongelmia illitteraattina Suomessa eläminen aiheuttaa.

Mutta mitä me teemme näiden suomalaisen peruskoulutuksen läpikäyneiden lukutaidottomien kanssa? Lukukeskuksen mukaan: "Noin joka kymmenes (11 %) suomalainen kuuluu heikkoihin lukijoihin, joille jatko-opinnot tai työhön sijoittuminen tuottavat vaikeuksia. 370 000 aikuista on siis vaikeuksissa, jos tietoa tulvii paljon, isoina annoksina, tai se on ristiriitaista ja tulkinnanvaraista." (10 faktaa lukemisesta 2017, Lukukeskus 2017) Mitä tieto nykyään on muuta kuin runsasta, ristiriitaista ja tulkinnanvaraista? Samaan aikaan, kun peruskoulu on ilmeisesti osittain epäonnistunut ja päästänyt eteenpäin ihmisiä, joilla on hyvin puuttelliset taidot, ovat kaikenlaiset populistit ryhtyneet markkinoimaan aatteitaan vakuttaavassa muodossa. Jos uutisen todistusarvon määrittelee se, miten itse samaan asiaan suhtautuu, kuinka faktat oikeasti voisivat saavuttaa ihmisiä?

Niin, niistä etuoikeuksista. Minä olen ollut etuoikeutettu. Paljon etuoikeutetumpi kuin moni muu. Ja minun lapseni on sitä myös. Hän on juuri oppinut lukemaan. Hänellä on jo valtava sanavarasto ja kyky ilmaista itseään niin, että hän tulee ymmärretyksi ja kuulluksi. Hän myös osaa perustella mielipiteensä. Hän on hurjan paljon edellä niitä lapsia, joiden vanhemmat eivät osaa lukea tai joiden perheissä ei lueta kirjoja ääneen. Hänen äänensä ei tule olemaan vain samanmielisten keskinäistä verkkoälämölöä vaan hän voi valita, kyseenalaistaa, vaihtaa suuntaa ja mielipidettä perustellusti. Hänellä on siis mahdollisuus käyttää valtaa ja hänen kielentajunsa voi suojella häntä monenlaiselta manipulaatiolta. Hän on etuoikeutettu. Kaikki eivät ole.

Minä olen ollut huomattavan etuoikeutettu poikiini verrattuna. Minä olen ollut valtavan etuoikeutettu, jos verrataan suurimpaan osaan maailman vammaisista naisista. Olen myös etuoikeutettu verrattuna verkossa möyhääviin maahanmuuttokriitikoihin, jotka saa puolelleen sillä, että on samaa mieltä ja vaikuttajaksi nousee henkilö, jolla on sisällön sijaan tekstin muoto hallussa. Linnanmäellä ja muissa huvipuistoissa on narunvetokojuja. Minä olen kuin se tyyppi, jolla on koko nippu naruja kädessäni ja voin hyvällä tuurilla voittaa läänin suurimman pehmolelun. Heikosti lukevalla on kädessään muutama hassu naru ja niissäkin suurin voitto on Kansallisosakepankin heijastin. 

Peruskoulunsa päättäneille on vaikea suunnata mitään täsmällistä kieltä kehittävää toimenpidettä, mutta miten me takaisimme sen, että kaikilla, siis kaikilla, peruskoulun päättäneillä olisi mahdollisuus ymmärtää lukemansa, olla lähdekriittinen, perustella kantansa ja riittävä tieto laillista vaikutusmahdollisuuksista?

Kuvaaja täältä