Turvaton odotus

Piti kirjottamani jotakin nykyisestä keskustelukulttuurista, Pirkko Saisiosta ja suvakeista, mutta nyt asia siirtyi jonnekin tulevaisuuteen . Tuli nimittäin tähdellisempää ohjelmaa. Leijat Turun yllä. (Kuvaaja Olli L.) Viime kesänä, kun olimme opiskelleet yhdessä kevätlukukauden verran, alkoi tapahtua. Ensin tuli Migrin uusi lausunto Afganistanin, Irakin ja Somalian turvallisuustilanteesta. Sitten poikia alettiin kutsua ikätesteihin. Aika moni "kasvoi" 17-vuotiaasta 19-vuotiaaksi yhdessä yössä. (Testauksesta kirjoitan vielä lisää myöhemmin.) Kasvun seurauksena poikia siirrettiin alaikäisten yksiköstä aikuisten yksikköön. Siirron suurin välitön seuraus nuorille oli se, että yhtäkkiä ympäriltä tuntuivat katovan sellaiset ihmiset, jotka olisivat nähneet numeron sijasta ihmisen. Yhdellä oli huoneesta rikki ikkuna ja hän ei saanut sitä auki kesäkuumalla eikä siis saanut nukuttua. Toiselta oli rikki mieli, mutta hän ei saanut lääkäriaikaa. Sittemmin hän pääsi kriisiav

Kevät 2016 oli kohtuullisen hyvää aikaa. Oppilaat, jotka olivat tammikuussa minun silmissäni yksi mustatukkainen vakavailmeinen Mohammad, eriytyivät omaksi itsekseen. Aloin erottaa paitsi nimiä myös oppilaiden luonteenpiirteitä, tietoja ja taitoja. (Opettajakielellä puhutaan oppilaantuntemuksesta.) Ja se opiskelun riemu! Opettajaurani aikana olen opettanut monenlaisia oppilaita, mutta en koskaan näin sitoutunutta joukkoa. Oppilaat myöhästyivät erittäin harvoin. Yleensä ovi kävi puoli tuntia ennen koulun alkua. Kukaan ei lintsannut ja minua puhuteltiin Opettajaksi. Isolla O:lla. En kuullut koko keväänä luokassa yhtään vittua, mikä on nykykoulussa aikamoinen saavutus. (V-sanasta kirjoitan jossakin toisessa kirjoituksessa vähän lisää…) Intoa voitaneen selittää sillä, että osa kävi koulua ensimmäistä kertaa. "Opettaja, kun ei osaa lukea, on sokeampi kuin sokea." Toisaalta elämä vastaanottokeskuksessa on raskaampaa kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Pojat halusivat sieltä pois