Siirry pääsisältöön

Opettajani, voitko auttaa minua?




Piti kirjottamani jotakin nykyisestä keskustelukulttuurista, Pirkko Saisiosta ja suvakeista, mutta nyt asia siirtyi jonnekin tulevaisuuteen. Tuli nimittäin tähdellisempää ohjelmaa.

Leijat Turun yllä. (Kuvaaja Olli L.)


Viime kesänä, kun olimme opiskelleet yhdessä kevätlukukauden verran, alkoi tapahtua. Ensin tuli Migrin uusi lausunto Afganistanin, Irakin ja Somalian turvallisuustilanteesta. Sitten poikia alettiin kutsua ikätesteihin. Aika moni "kasvoi" 17-vuotiaasta 19-vuotiaaksi yhdessä yössä. (Testauksesta kirjoitan vielä lisää myöhemmin.) Kasvun seurauksena poikia siirrettiin alaikäisten yksiköstä aikuisten yksikköön. Siirron suurin välitön seuraus nuorille oli se, että yhtäkkiä ympäriltä tuntuivat katovan sellaiset ihmiset, jotka olisivat nähneet numeron sijasta ihmisen. Yhdellä oli huoneesta rikki ikkuna ja hän ei saanut sitä auki kesäkuumalla eikä siis saanut nukuttua. Toiselta oli rikki mieli, mutta hän ei saanut lääkäriaikaa. Sittemmin hän pääsi kriisiavun piirin, koska yritti itsemurhaa. Toivottavaa toki olisi, että apua saisi helpommin.


Seuraavaksi "aikuistumisesta" seurasi se, että näitä nuoria alettiin siirtelemään vastaanottokeskuksesta toiseen. Minun ryhmäläisistäni kolme sai siirron pois Turusta viime kesän aikana. Yksi heistä asuu jo neljännessä vastaanottokeskuksessaan vuoden sisään. Koko tämän ajan hänellä olisi ollut koulupaikka ja ystävät Turussa. Nyt hänellä on paljon hyvänpäiväntuttuja ja ehkä pari ystävää ympäri läntistä Suomea eikä vieläkään luku- ja kirjoitustaitoa. Yksi poika siirrettiin ensin pieneen varsinaissuomalaiseen kuntaan. Häneen ei saa kuulemma oikein kontaktia, koska nukkuu päivät ja itkee yöt.  Kolmas siirrettiin toisen kanssa samaan keskukseen.

Oikein mukavan pikkukylän ainoa vika oli, että siellä ei ollut mahdollisuutta käydä koulua, joten siellä asuvat oppivelvollisuusikäiset nuoret kävivät koulua Turussa. Koska pojilla oli opiskelupaikka Turussa, ehdotimmekin vokille, että myös he saisivat jatkaa opiskeluaan. Pidin aika selvänä, että he eivät kuitenkaan jaksaisi jatkaa koulua, koska koulumatkoihin menisi 3 tuntia päivässä. Asiaa selviteltiin ja vaihtoehtoja pohdittiin.

Tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että Suomesta on tullut Absurdanistania. Koulumatkat toisesta kunnasta olisivat kuulemma tulleet liian kalliiksi, joten opiskelun ehdoksi laitettiin, että se saa jatkua, jos pojat suostuvat muuttamaan Turkuun. Olimme alunperin yrittäneet vastustaa siirtoa ja nyt siirron peruminen oli opiskelun ehto. Yksi poika palasi Turkuun, toinen samaan vastaanottokeskukseen muuttanut ei halunnut enää muuttaa mihinkään. Hän asuu tällä hetkellä jossakin Vaasan tienoilla.

Sain eilen viestin pojalta, joka palasi Turkuun. Viestissä oli kuva asiakirjasta ja teksti: "Opettaja, minä sain paperin. Mitä minä voin tehdä? Voitko auttaa minua?" Hänet siirretään keskiviikkona Poriin.

**********

Turun Pansion vastaanottokeskus on ns. transitkeskus, eli se vastaanottaa ihmisiä suoraan rajalta ja muodollisuuksien jälkeen pyrkii lähettämään ihmiset eteenpäin johonkin toiseen vastaanottokeskukseen. Yleensä. Nyt Pansiossa asuu ihmisiä toista tai jopa kolmatta vuotta.Turvapaikkapäätöksien teko on kestänyt pitkään eikä muutosta ole näköpiirissä. Yksi entinen oppilaani on odottanut päätöstä nyt lokakuusta 2015. Hän ei ole saanut siis ensimmäistäkään päätöstä. Jotkut ovat saaneet myönteisen päätöksen ja toiset odottavat valituksensa käsittelyä hallinto-oikeudessa. Joka tapauksessa Turusta on tullut niin koti kuin se näissä olosuhteissa on mahdollista. He tuntevat vastaanottokeskuksen, sen henkilökunnan ja vapaaehtoiset. Heillä on täällä harrastukset, opiskelu ja arki.  Ja sitten he saavat paperin...

Olen ymmärtäväinen sen suhteen, että joskus siirtoja on pakko tehdä. Ymmärrän senkin, että se, että joku sattuu olemaan minulle tärkeä, ei suojaa ketään siirrolta. Sitä minä en kuitenkaan ymmärrä, että siirrot pitää tehdä näin pikaisesti. Turvapaikanhakijalla on hyvin vähän mitään omaa ja hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Elämä on muiden armoilla olemista ja odottamista. Haastattelujen, testauksien ja muiden selkkausten jälkeen luottamus viranomaisiin ja suomalaisen yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen ovat koetuksella. Nopeat pakkosiirrot eivät lisää luottamusta lainkaan. Ja mietinpä sitäkin, että miten meillä on varaa lopettaa nuorten koulutus kesken? Kesken jäänyt koulutus on paitsi inhillinen tragedia myös suurinta tuhlausta, mitä tämä valtio voi tehdä. Minä en ymmärrä tätä maata. 

 **********

Mitä minä vastasin pojan kysymykseen? "En tiedä, yritän auttaa." Kuulin tänään, että myös toinen entisistä oppilaistani on päässyt samalle siirtolistalle. Näin meillä Suomessa kotoutetaan.


Igor Morskin taideteos oli yhden nuoren turvapaikanhakijan profiilikuvana Facebookissa. Se kuvaa mielestäni aika tarkkaan sitä, miltä tämä kaikki voi tuntua. Kuva täältä.



JK. Poikien siirto peruttiin! Heidän nykyiset opettajansa yhdistivät voimansa ja puhelimensa ja saivat jäädytettyä siirrot ainakin toistaiseksi.  Mietin vain, että mitä tapahtuu niille, jotka eivät ole onnistuneet pääsemään systeemiin niin sisään, että olisivat löytäneet itselleen tukijoita ja auttajia?

Ja noin periaatteessa: olisivathan opettajat voineet keskittyä opettamiseen ja opiskelijat opiskeluun tämänkin ajan. Nyt saimme taas opetettua nuorille, että mitä vain voi tapahtua milloin vain ja että systeemi pettää aina. 

Olen silti suunnattoman ylpeä heidän opettajistaan, jotka onnistuivat torppaamaan tämänkin typeryyden. Ennen kaikkea olen hillittömän iloinen nuorten puolesta.

Kommentit

Suosituimmat

Cogito, ergo sum? - Ajattelen, siis olen?

Minusta on hauska tietää kaikenlaista ja pystyn innostumaan asioista, joista en periaatteessa tiennyt voivani kiinnostua millään muotoa. Hienoimpia innostumisen kokemuksia oli muinainen lukion lukulomanaikainen matematiikan kertauskurssi. Ai että! Siihen asti olin vältellyt matematiikkaa parhaani ja laiskuuteni mukaan, mutta kurssin aikana tapahtui jonkunlainen naksahdus. Matematiikka voi olla kaunista, se voi olla kivaa ja ennen kaikkea se voi tarjota riemastuttavaa oivaltamisen iloa! Kiitos innostuksestani kuului asiastaan innostuneelle opettajalle, mutta myös sille, että vihdoin tein riittävästi töitä. Matematiikka vaatii istumalihaksia. Lopulta todistuksessa oli lyhyestä matematiikasta numero seitsemän, mutta kirjoituksista sain kaikki yllättäneen eximian. (Odotan vielä, että joku päivä innostun tekniikasta - moottoreista ja sen sellaisista. Toistaiseksi aihe ei ole tullut riittävän lähelle, jotta olisin jaksanut asiaan paneutua.) Hesarissa (kyllä minä ihan oikeasti muutakin l

Sosiaalinen liima, jota myös kulttuuriksi kutsutaan

Eräs ystäväni on juuri saanut väitöskirjansa valmiiksi ja väittelee piakkoin. Väitöstilaisuus ja sen jälkeinen karonkka ovat akateemisen maailman vaalituimpia perinteitä. Suuri akateeminen näytelmä, jossa kaikilla on oma roolinsa, omat vuorosanansa ja käyttäymiskoodistonsa. Kun ystävä viimeksi eilen avasi väitöspäivän kaavaa meille muille, tuli minulle tunne, jota ei oikeastaan aiemmin ole tullut. Paitsi lentokoneessa. Hyvin nuorena tyttönä olin mukana järjestötoiminnassa ja kerran päädyin sen tiimoilta Italiaan. Lentokoneella. Ykkösluokassa. En ollut matkustanut vuosiin lentokoneessa enkä koskaan ensimmäisessä luokassa. En tiennyt lainkaan kuinka toimia. Lennon alussa lentoemäntä toi minulle ja muille ensimmäisen luokan matkustajille kuuman sideharsokäärön. Istuin sen verran edessä, että en voinut seurata, mitä muut tekivät. Olin pulassa ja nolona. Heittelin kuumaa kääröä kädestä toiseen ja yritin kurkkia huomaamattomasti taaksepäin, jotta näkisin, mitä muut sillä halvatun rullalla

Vapauttakaa Riitaoja!

  ”Sinisristilippumme, sinun puolestas elää ja kuolla...” Paitsi, että elämällä ei ollut niin väliksi. Kuolema oli se kallein uhri. Kullervon veljet lähtivät yksi toisensa jälkeen sotaan. Vanhemmat veljet ensin ja nuoremmat sitten. Kullervo ei lähtenyt. Hänen toinen silmänsä oli sokeutunut metsätöissä. Puolisokea ei kelvannut sotaan. Perkeleen silmä! Sen yhden väärään paikkaan osuneen oksan takia hän ei kelvannut edes tapettavaksi. Kullervo kynsi, kylvi, niitti, ruokki, rakensi, korjasi, pilkkoi, kantoi, vei, toi ja hikoili talvisodan alusta jatkosodan loppuun. Suo, kuokka ja Kullervo. Vieressä samaa työtä tekivät vanhukset, naiset ja lapset.  Veljistä ensimmäisenä kotiin palasivat ruumiit, sitten ruumiinsa rikkoneet ja viimeiseksi ne, jotka olivat välttäneet suorat osumat. Vanhin veli oli palannut rintamalta kunniamerkein koristeltuna jalkapuolena, nuorin tuli takaisin puulaatikossa, jota ei saanut avata. Mies laatikossa muuttui pyhäksi, paremmaksi pojaksi kuin kukaan. Ruumisarkku