Siirry pääsisältöön

Opettajani, voitko auttaa minua?




Piti kirjottamani jotakin nykyisestä keskustelukulttuurista, Pirkko Saisiosta ja suvakeista, mutta nyt asia siirtyi jonnekin tulevaisuuteen. Tuli nimittäin tähdellisempää ohjelmaa.

Leijat Turun yllä. (Kuvaaja Olli L.)


Viime kesänä, kun olimme opiskelleet yhdessä kevätlukukauden verran, alkoi tapahtua. Ensin tuli Migrin uusi lausunto Afganistanin, Irakin ja Somalian turvallisuustilanteesta. Sitten poikia alettiin kutsua ikätesteihin. Aika moni "kasvoi" 17-vuotiaasta 19-vuotiaaksi yhdessä yössä. (Testauksesta kirjoitan vielä lisää myöhemmin.) Kasvun seurauksena poikia siirrettiin alaikäisten yksiköstä aikuisten yksikköön. Siirron suurin välitön seuraus nuorille oli se, että yhtäkkiä ympäriltä tuntuivat katovan sellaiset ihmiset, jotka olisivat nähneet numeron sijasta ihmisen. Yhdellä oli huoneesta rikki ikkuna ja hän ei saanut sitä auki kesäkuumalla eikä siis saanut nukuttua. Toiselta oli rikki mieli, mutta hän ei saanut lääkäriaikaa. Sittemmin hän pääsi kriisiavun piirin, koska yritti itsemurhaa. Toivottavaa toki olisi, että apua saisi helpommin.


Seuraavaksi "aikuistumisesta" seurasi se, että näitä nuoria alettiin siirtelemään vastaanottokeskuksesta toiseen. Minun ryhmäläisistäni kolme sai siirron pois Turusta viime kesän aikana. Yksi heistä asuu jo neljännessä vastaanottokeskuksessaan vuoden sisään. Koko tämän ajan hänellä olisi ollut koulupaikka ja ystävät Turussa. Nyt hänellä on paljon hyvänpäiväntuttuja ja ehkä pari ystävää ympäri läntistä Suomea eikä vieläkään luku- ja kirjoitustaitoa. Yksi poika siirrettiin ensin pieneen varsinaissuomalaiseen kuntaan. Häneen ei saa kuulemma oikein kontaktia, koska nukkuu päivät ja itkee yöt.  Kolmas siirrettiin toisen kanssa samaan keskukseen.

Oikein mukavan pikkukylän ainoa vika oli, että siellä ei ollut mahdollisuutta käydä koulua, joten siellä asuvat oppivelvollisuusikäiset nuoret kävivät koulua Turussa. Koska pojilla oli opiskelupaikka Turussa, ehdotimmekin vokille, että myös he saisivat jatkaa opiskeluaan. Pidin aika selvänä, että he eivät kuitenkaan jaksaisi jatkaa koulua, koska koulumatkoihin menisi 3 tuntia päivässä. Asiaa selviteltiin ja vaihtoehtoja pohdittiin.

Tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että Suomesta on tullut Absurdanistania. Koulumatkat toisesta kunnasta olisivat kuulemma tulleet liian kalliiksi, joten opiskelun ehdoksi laitettiin, että se saa jatkua, jos pojat suostuvat muuttamaan Turkuun. Olimme alunperin yrittäneet vastustaa siirtoa ja nyt siirron peruminen oli opiskelun ehto. Yksi poika palasi Turkuun, toinen samaan vastaanottokeskukseen muuttanut ei halunnut enää muuttaa mihinkään. Hän asuu tällä hetkellä jossakin Vaasan tienoilla.

Sain eilen viestin pojalta, joka palasi Turkuun. Viestissä oli kuva asiakirjasta ja teksti: "Opettaja, minä sain paperin. Mitä minä voin tehdä? Voitko auttaa minua?" Hänet siirretään keskiviikkona Poriin.

**********

Turun Pansion vastaanottokeskus on ns. transitkeskus, eli se vastaanottaa ihmisiä suoraan rajalta ja muodollisuuksien jälkeen pyrkii lähettämään ihmiset eteenpäin johonkin toiseen vastaanottokeskukseen. Yleensä. Nyt Pansiossa asuu ihmisiä toista tai jopa kolmatta vuotta.Turvapaikkapäätöksien teko on kestänyt pitkään eikä muutosta ole näköpiirissä. Yksi entinen oppilaani on odottanut päätöstä nyt lokakuusta 2015. Hän ei ole saanut siis ensimmäistäkään päätöstä. Jotkut ovat saaneet myönteisen päätöksen ja toiset odottavat valituksensa käsittelyä hallinto-oikeudessa. Joka tapauksessa Turusta on tullut niin koti kuin se näissä olosuhteissa on mahdollista. He tuntevat vastaanottokeskuksen, sen henkilökunnan ja vapaaehtoiset. Heillä on täällä harrastukset, opiskelu ja arki.  Ja sitten he saavat paperin...

Olen ymmärtäväinen sen suhteen, että joskus siirtoja on pakko tehdä. Ymmärrän senkin, että se, että joku sattuu olemaan minulle tärkeä, ei suojaa ketään siirrolta. Sitä minä en kuitenkaan ymmärrä, että siirrot pitää tehdä näin pikaisesti. Turvapaikanhakijalla on hyvin vähän mitään omaa ja hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Elämä on muiden armoilla olemista ja odottamista. Haastattelujen, testauksien ja muiden selkkausten jälkeen luottamus viranomaisiin ja suomalaisen yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen ovat koetuksella. Nopeat pakkosiirrot eivät lisää luottamusta lainkaan. Ja mietinpä sitäkin, että miten meillä on varaa lopettaa nuorten koulutus kesken? Kesken jäänyt koulutus on paitsi inhillinen tragedia myös suurinta tuhlausta, mitä tämä valtio voi tehdä. Minä en ymmärrä tätä maata. 

 **********

Mitä minä vastasin pojan kysymykseen? "En tiedä, yritän auttaa." Kuulin tänään, että myös toinen entisistä oppilaistani on päässyt samalle siirtolistalle. Näin meillä Suomessa kotoutetaan.


Igor Morskin taideteos oli yhden nuoren turvapaikanhakijan profiilikuvana Facebookissa. Se kuvaa mielestäni aika tarkkaan sitä, miltä tämä kaikki voi tuntua. Kuva täältä.



JK. Poikien siirto peruttiin! Heidän nykyiset opettajansa yhdistivät voimansa ja puhelimensa ja saivat jäädytettyä siirrot ainakin toistaiseksi.  Mietin vain, että mitä tapahtuu niille, jotka eivät ole onnistuneet pääsemään systeemiin niin sisään, että olisivat löytäneet itselleen tukijoita ja auttajia?

Ja noin periaatteessa: olisivathan opettajat voineet keskittyä opettamiseen ja opiskelijat opiskeluun tämänkin ajan. Nyt saimme taas opetettua nuorille, että mitä vain voi tapahtua milloin vain ja että systeemi pettää aina. 

Olen silti suunnattoman ylpeä heidän opettajistaan, jotka onnistuivat torppaamaan tämänkin typeryyden. Ennen kaikkea olen hillittömän iloinen nuorten puolesta.

Kommentit

Suosituimmat

Cogito, ergo sum? - Ajattelen, siis olen?

Minusta on hauska tietää kaikenlaista ja pystyn innostumaan asioista, joista en periaatteessa tiennyt voivani kiinnostua millään muotoa. Hienoimpia innostumisen kokemuksia oli muinainen lukion lukulomanaikainen matematiikan kertauskurssi. Ai että! Siihen asti olin vältellyt matematiikkaa parhaani ja laiskuuteni mukaan, mutta kurssin aikana tapahtui jonkunlainen naksahdus. Matematiikka voi olla kaunista, se voi olla kivaa ja ennen kaikkea se voi tarjota riemastuttavaa oivaltamisen iloa! Kiitos innostuksestani kuului asiastaan innostuneelle opettajalle, mutta myös sille, että vihdoin tein riittävästi töitä. Matematiikka vaatii istumalihaksia. Lopulta todistuksessa oli lyhyestä matematiikasta numero seitsemän, mutta kirjoituksista sain kaikki yllättäneen eximian. (Odotan vielä, että joku päivä innostun tekniikasta - moottoreista ja sen sellaisista. Toistaiseksi aihe ei ole tullut riittävän lähelle, jotta olisin jaksanut asiaan paneutua.) Hesarissa (kyllä minä ihan oikeasti muutakin l...

Muistojen paino

"The Burden of Memory" oli Julia Korkmanin   ja Claes Anderssonin  Aboagora-symposiumin avausluennon otsikko. Luento on näkemälleni kokonaisuudelle aivan väärä nimi, mutta esityskään ei oikein kuvaa sitä, mitä tapahtui. Korkman ja Andersson vuorottelivat puheenvuoroissa ja välillä he esittivät kappaleen. Mukana oli Anderssonin itsensä kirjoittamia ja säveltämiä lauluja ja ainakin yhden oli kirjoittanut ja sanottanut Korkmanin Petter-veli. Joukkoon mahtui myös muutama klassikko. Enkä minä voinut olla koko ajan ajattelematta sitä, kuinka etuoikeutettu olinkaan, kun sain olla läsnä ja kokea sen kaiken. Korkman ja Andersson olivat tutustuneet yhteisen ystävän hautajaisissa. Vainajan leski oli pyytänyt heitä esiintymään. Korkman lauloi ja Andersson soitti. Hautajaisista oli sukeutunut hauskat juhlat: puhetta, viiniä ja naurua. Ja laulua.  Toiset haudataan yksin niin, että kanttorikaan ei välttämättä jouda paikalle ja toisten saattojuhlassa tehdään taidetta, joka kantaa S...

Saatanan homo ja valkoisen heteromiehen ahdinko

"Saatanan homo" raikaa koulun pihalla. Sitä säestää höhöttely ja pienten kukonpoikien keskinäinen kisailu ja töniminen. "Vittu, jätkä on ihan vitun homo... Jonne perkele." Nujuaminen jatkuu keskellä koulun käytävää. En millään jaksaisi kuunnella vittua koko koulupäivää, mutta jos ryhtyisi kielipoliisiksi, niin siinä riittäisi sarkaa ihan jokaiselle hetkelle. Sen lisäksi saisi kuunnella kaikenlaista viisastelua asiasta ja asian vierestä. Ehdotukseni oppilaille, että huutaisivat jatkossa pimppiä, jotta muistaisivat mistä puhuvat, ei ole tuottanut hedelmää. Teen siis kuten aina ja puutun muutamaan räikeimpään heittoon ja ajan mölyävää lauman ulos. Harmittaa. Milla Paloniemi: Kiroileva siili Silloin, kun itse olin ala-asteella, kielenkäyttö oli käytävillä siistimpää. Emme voineet huutaa, mitä sattuu, koska siihen puututtiin tiukasti. Rehtori nosti villeimmät takinkauluksesta naulakkoon ja jälki-istuntoa jaettiin kaikista kuulluista perkeleistä. Kerran jouduin va...