Turvaton odotus

Mitä ymmärtäisin tai mitä osaisin, jos muuttaisin vaikkapa Iraniin? En osaisi lukea enkä kirjoittaa tavalla, josta olisi hyötyä. En ymmärtäisi, mitä kaupasta etsisin ja minua pelottaisi viedä lapseni paikalliseen kouluun. Koulun (tai oikeammin koulujen) ongelma ja vahvuus on siinä, että se on itse itseään vahvistava instituutio. Kaikilla on joku käsitys siitä, mitä koulu on ja miten se tulisi järjestää. Kaikki muut tavat voivat tuntua vierailta tai vääriltä. Valmistavassa opetuksessa olevat lapset ja nuoret ovat vasta Suomeen tulleita. Tänne tullaan esimerkiksi työn, avioliiton, opiskelun tai turvapaikan perässä. Osalla tulijoista on täällä jo odottamassa tuttuja, sukulaisia ja ystäviä, jolloin asettautuminen helpottuu. Toisilla aivan kaikki on uutta ilmastosta byrokratiaan. Ja kouluun. Tänne tulevat lapsiperheet ovat samojen kysymysten edessä kuin itse olisimme tai olemme muualle muuttaessamme. Mihin minä olen lapseni laittamassa? Voinko luottaa, että lapseni on turvassa? Kunnioit

Yläasteella (noin vuonna 1992) meidän luokan opettajalla oli kontakteja Ranskaan. Sen seurauksena me saimme ystävyysluokan Toursista Keski-Ranskasta. Siihen aikaan ennen sähköposteja ja muita hienouksia kirjoittelimme ranskalaisten ikätovereiden kanssa kirjeitä englanniksi. Kirjoittamisen apuna käytimme sanakirjaa ja englannin opettajaa. "Hi! I´m Riikka. I´m 13 years old and I am an only child. I have a dog..." Kirjekaverit valittiin koulukuvan perusteella. Pärstäkerroin oli tehokas, joten kirjekaveriparit edustivat aika tarkasti samaa sosiaalista asemaa ryhmässä. Luokan prinsessat löysivät ranskalaiset prinssinsä ja muut jakautuivat pareiksi enemmän tuurilla. Minun kirjekaverini oli tyttö, jolla oli kaksoissisko samalla luokalla. En muista kummankaan nimeä. Ranskalaisilla oli hyvin koukeroinen käsiala ja meitä huonompi englannin kielen taito. Me lähdimme Ranskaan kahdeksannella luokalla viikoksi ja ranskalaiset tulivat Suomeen vuotta myöhemmin. (Jos lukijoissa on jok

Jatkuvasti, kun vuoden 2015 turvapaikanhakijoista puhutaan, puhutaan erityisesti lähdön syistä; miksi lähdetään ja kuka lähtee. Miksi pojat ja miehet lähtevät? Miksi Irakista, Iranista ja vaikkapa Marokosta lähdetään? Aika harva kysyy, miksi ihmiset eivät ole jääneet Afganistaniin, mutta silti monen mielestä sinne on hyvä palata. Minun poikani kertoivat lähtönsä syyksi käytännössä kolme asiaa:  1) lähtijä asui jossakin Afganistanin lähimaassa laittomana siirtolaisena. Lähimaat alkoivat kiristää politiikkaansa ja maahan laittomasti asettuneet olivat ja ovat jatkuvan palautusuhan alla (sic!) 2) Afganistanin tilanteen kiristyminen, Talebanin ja Isisin voimistuminen 3) hazaroiden kokema vaino.  Minun kaup ungissani on opettaja tosi sota. Tosi sota. Siellä kuolee ihmisiä koko ajan. Taleban on meidän kadulla. (Poika Kunduzin maakunnasta) Tiedätkö opettaja miksi minun sydän on nyt Suomessa? Minun kaupungissa hazaroilla oli ihan hyvä, mutta siellä ei ole työtä. Minun piti mennä työhön muua

Silloin, kun opetin poikia, vältin kysymästä liian tarkkoja kysymyksiä heidän elämästään ja menneisyydestään. Ajattelin, että minun hommani on opettaa ja sen teen. Kuuntelen, jos joku haluaa minulle jotakin kertoa, mutta muuten en kysele. Ensin ajattelin, että suojelen oppilaitani rajaamalla keskustelua, mutta aika pian ymmärsin, että kyse onkin minun suojelemisestani. En voi opettaa, jos suren tai ahdistun oppilaitteni eletystä elämästä eivätkä oppilaat voi keskittyä opiskeluun, jos he joutuvat murehtimaan opettajan jaksamista. Minä en kuitenkaan voi suojella ketään hänen omalta elämältään. Tänä keväänä kysyin vihdoin pojilta, josko joku kertoisi minulle oman tarinansa. Muutama heistä lupautui ja olen sittemmin haastatellut heitä. Olen kysellyt, mutta antanut heidän myös vapaasti kertoa. Olen tässä yhdistänyt kerrotut tarinat yhdeksi tarinaksi, jotta kukaan ei olisi suoraan tunnistettavissa. Lopputuloksen kannalta kertomusten sekoittamisella ei ole oikeastaan väliä, koska kaikki tarin

Edellinen postaus oli kuvapostaus. Kuvat olivat ottaneet ja kuvatekstit kirjoittaneet sellaiset perusopetukseen valmistavan opetuksen (valmo tai valo) oppilaat, jotka olivat vielä vuosi sitten luku- ja kirjoitustaidottomia. Valmo tarkoittaa käytännössä sitä, että opiskelijat opiskelevat suomea ja kertaavat ja opiskelevat oppiaineita, joita he tarvitsevat, jos osallistuvat opetukseen perusopetuksen puolella. Osa aloittaa opiskelun täysin alusta ja osalla on koulutaustaa enemmänkin.  تقسیم اقات lukujärjestys Yleisesti ottaen on arvioitu, että arkitilanteista selviämiseen tarvittavan kielitaidon voi saavuttaa noin vuodessa ja sujuvan kielitaidon 2-3 vuodessa. Akateemisen, koulussa vaadittavan kielitaitoatason saavuttaa keskimäärin 5-7 vuodesssa. Valmon päättyessä opiskelija on aina hyvin alussa kielenopiskelussaan ja tarvitsee vielä paljon tukea. Kuvapostauksen teksteistä voi huomata, että pitkäjänteisellä ja raa'alla työllä on mahdollista saavuttaa vieraan kielen alke

Kevät 2016 oli kohtuullisen hyvää aikaa. Oppilaat, jotka olivat tammikuussa minun silmissäni yksi mustatukkainen vakavailmeinen Mohammad, eriytyivät omaksi itsekseen. Aloin erottaa paitsi nimiä myös oppilaiden luonteenpiirteitä, tietoja ja taitoja. (Opettajakielellä puhutaan oppilaantuntemuksesta.) Ja se opiskelun riemu! Opettajaurani aikana olen opettanut monenlaisia oppilaita, mutta en koskaan näin sitoutunutta joukkoa. Oppilaat myöhästyivät erittäin harvoin. Yleensä ovi kävi puoli tuntia ennen koulun alkua. Kukaan ei lintsannut ja minua puhuteltiin Opettajaksi. Isolla O:lla. En kuullut koko keväänä luokassa yhtään vittua, mikä on nykykoulussa aikamoinen saavutus. (V-sanasta kirjoitan jossakin toisessa kirjoituksessa vähän lisää…) Intoa voitaneen selittää sillä, että osa kävi koulua ensimmäistä kertaa. "Opettaja, kun ei osaa lukea, on sokeampi kuin sokea." Toisaalta elämä vastaanottokeskuksessa on raskaampaa kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Pojat halusivat sieltä pois

Tammikuu 2016, Turku. Tulkki, minä ja 12 poikaa. Jokaiselle pojalle aikaa 30 minuuttia. Minua jännittää ihan pirusti. Hei, hauska tavata! Minä olen Riikka, opettaja. Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Missä olet käynyt koulua? Kuinka kauan olet käynyt koulua? Mitä sinä haaveilet? Tämä ei ole kuulustelu. Minulla on vaitiolovelvollisuus. Ruokavalio? Osallistutko koulun uskonnollisiin tilaisuuksiin? Saako sinua kuvata? Seuraava!  Sama haastattelu 12 kertaa. Suuta kuivaa.  Viimeisten poikien kohdalla minua ei enää jännitä niin paljon, mutta jokaista poikaa pelottaa selvästi. Kädet tärisevät. Vastaukset ovat mekaanisia. Kukaan ei hymyile, mutta kaikki ovat ystävällisiä. Vastaukset vaihtelevat jonkun verran, mutta silti kaikki puuroutuu minun mielessäni ja minä en hahmota kuka on kuka. Lasken, että joukossa on viisi Mohammadia.  Kansalaisuus? Afganistanilainen. Mistä tulet? Iranista. Turkista. Pakistanista. Afganistanista. Minkä ikäinen olet? 17-vuotias. 16-vuotias. 17 ja puoli.