Meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita, yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita...

Yläasteella (noin vuonna 1992) meidän luokan opettajalla oli kontakteja Ranskaan. Sen seurauksena me saimme ystävyysluokan Toursista Keski-Ranskasta. Siihen aikaan ennen sähköposteja ja muita hienouksia kirjoittelimme ranskalaisten ikätovereiden kanssa kirjeitä englanniksi. Kirjoittamisen apuna käytimme sanakirjaa ja englannin opettajaa.

"Hi! I´m Riikka. I´m 13 years old and I am an only child. I have a dog..."

Kirjekaverit valittiin koulukuvan perusteella. Pärstäkerroin oli tehokas, joten kirjekaveriparit edustivat aika tarkasti samaa sosiaalista asemaa ryhmässä. Luokan prinsessat löysivät ranskalaiset prinssinsä ja muut jakautuivat pareiksi enemmän tuurilla. Minun kirjekaverini oli tyttö, jolla oli kaksoissisko samalla luokalla. En muista kummankaan nimeä. Ranskalaisilla oli hyvin koukeroinen käsiala ja meitä huonompi englannin kielen taito.

Me lähdimme Ranskaan kahdeksannella luokalla viikoksi ja ranskalaiset tulivat Suomeen vuotta myöhemmin. (Jos lukijoissa on joku luokkakaveri tuolta ajalta, niin kertokaa ihmeessä, jos muistan väärin.) Opettajat valmistelivat meitä kohtaamiseen monella tavalla. Ennen kaikkea meille kerrottiin tapaeroista. Ranskassa asunnoissa on kylmä, sisällä ei oteta kenkiä pois, aamiainen on pieni, illallinen syödään myöhään, tervehtiminen on tärkeää ja viinin juominen aterialla on tavallista eikä se liity humaltumiseen.

Yllätyksiä tuli silti. Lapsetkin joivat viiniä vedellä lantrattuna ja opettajat lounaalla - koulussa! Ranskassa ei kuljettu itse minnekään, vaan vanhemmat kuljettivat portilta portille. Emme saaneet mennä talon (kaikki asuivat omakotitaloissa) pihalta pois ilman aikuista. Prinssit eivät sallineet prinsessoilleen ystävyyttä vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. He olivat naurettavan reviiritietoisia. Ja Ranskassa oli sisällä oikeasti todella kylmä.

Ranskalaiset nuoret saivat Suomessa hämmentäviä vapauden kokemuksia. Heille metsä (kävimme Nuuksiossa) oli pelottava ja potentiaalisesti karhuja täynnä. Veneessä he eivät osanneet olla, vaan seisoivat ja liikkuivat niin nopeasti, että se oli kaatua useammin kuin kerran. Hengailu paikallisella leikkikentällä kello kahdeksan illalla oli kokemus, jota he eivät taatusti unohtaneet ikinä. Vanhemmat eivät edes tienneet, millä leikkikentällä olimme! Saimme kävellä rauhassa paikasta toiseen eikä vanhemmat vieneet minnekään, minne pääsi bussilla tai paikallisjunalla.

Mitä muuta muistan? Sen, että meidän luokan Kimmo varasti Pariisin katakombista reisiluun, jonka hän yöllä peloissaan heitti hotellin sisäpihalle. Aromipesä oli silloin Ostos-TV:n hassuin tuote. Hotelli oli lähellä Pigallea. Kaikkialla oli kamalasti portaita ja Virgin Megastore oli tosi iso levykauppa. Tuliaisena toin kuohuviiniä, josta humalluin ensimmäisen kerran ikinä puolta vuotta myöhemmin.

Muistan myös, että vuotta vanhemman ystäväni luokalla oli poika, jonka vanhemmat olivat Pakistanista. Heidän ryhmänsä kävi Ranskassa meitä aiemmin ja hekin toivat viiniä Suomeen. Siis siitä huolimatta, että kyseessä oli luokkamatka, mukana oli opettajia ja olimme alaikäisiä. Tämä pakistanilaistaustainen (muslimi) poika ilmoitti jo hyvissä ajoin ennen reissua, että hän ei sitten ota kenekään viinejä laukkuunsa, koska hän joutuu kuitenkin turvatarkastukseen. Ja niinhän siinä oli käynyt mennen tullen.

1990-luvun lopussa lähdin isäni seuralaiseksi tämän työmatkalle Yhdysvaltojen länsirannikolle. Minulla ei ollut ajokorttia, joten silloin, kun isäni istui koulutuksessa opiskelemassa jotakin ohjelmointikieltä, minä seikkailin bussilla kaupungin keskustasta toisen kaupungin keskustaan. Tai siis ostoskeskuksesta ostoskeskukseen.

Se oli aika vaivalloinen tapa liikkua, koska matka oli kartalla lyhyt, mutta reitti oli silti pitkä. Ja vielä pidemmältä se tuntui, koska en kertakaikkiaan pystynyt sulautumaan joukkoon. Tunsin itseni huutomerkiksi. Olen talvi-ihossani suomalaiseksikin hyvin vaalea ja tuolloin olin myös hiukan alipainoinen. Bussin matkustajista olin ainoa millään mittapuulla valkoihoinen ja laiha. Kaikki huomasivat minut ensimmäisenä bussiin tullessaan ja sieltä lähtiessään. Kukaan ei silti sanonut mitään.

Isäni oli siis ammatiltaan koodari. 1980-luvun alussa hän oli kuitenkin vielä maanmittari. Hän oli yksi niistä sadoista, jotka lähtivät Suomesta Irakiin ja Iraniin töihin. Hän kävi mittaamassa teitä paikoilleen myös Nigeriassa. Paikalliset lapset juoksivat länsimaalaisten perässä. He kerjäsivät rahaa, tupakkaa ja huomiota. Lapset halusivat kosketella punaiseksi palaneiden länsimaalaisten suoria hiuksia. Suurkaupungeissa vierastyöläiset rentoutuivat juomalla liikaa ja ilmeisesti monet käyttivät myös prostituoitujen palveluja. Isäni kertomuksissa (ja dioissa) olivat myös naiset, jotka kantoivat vettä kilometrien päästä ja miehet, jotka samaan aikaan pysyttelivät varjossa pelaamassa lautapelejä ja pureksimassa tupakkaa tai khatia.  Kun isä palasi kotiin lomalle, minä vierastin häntä. Ruskeaksi paahtunut mies oli muuttunut puolessa vuodessa vieraaksi.

Kulttuurieroja on - se on fakta. Ihmiset tunnistavat vieraan ja ryhmittelevät tuttuja ja tuntemattomia siinä, missä muotoja tai eläinlajejakin. Mikä on yhteistä, mikä erottaa? Olenko minä samanlainen kuin tuo toinen? Onko tuo toinen meikäläisiä vai kenties jotakin muuta joukkoa? Onko hän vaarallinen?

Berinesh Pöllänen (keskellä) oli viisivuotias, kun hänen perheensä haki hänet Etiopiasta Suomeen. Kuva: Jaana Polamo/Yle.

Suomessa eron teko on ollut aiemmin kovin helppoa. Suurin osa suomalaisista on perinteisesti hyvin samannäköisiä keskenään. Finnairin lähtöportin voi lentokentältä löytää pelkästään matkustajia vertailemalla. Yhä useampi suomalainen ei kuitenkaan sovi enää siihen perinteiseen muottiin. Suomalainen voi olla ihan minkä näköinen tai kuuloinen tahansa. Suomalaisen äidinkieli ei ole välttämättä suomi. Suomalaisen ihonväri ei välttämättä ole vaaleanpunainen. Suomalaista ei enää välttämättä tunnista mistään ulkoisesta määreestä.

Yle julkaisi verkkosivuillaan eilen jutun siitä, kuinka Suomeen adoptoitu joutuu vastaamaan jopa päivittäin kysymyksiin taustastaan. Monen on vaikea ymmärtää, mikä siinä on niin kamalaa - kyseessähän voi olla pelkkä ystävällismielinen keskustelun aloitus.

Kaunis ja suosittu tyttö ja poika löytävät toisensa valokuvasta, vaikka heillä ei olisi mitään muuta yhteistä. Nuori poika osasi ennustaa, että turvatarkastus kiinnostuu hänen matkalaukuistaan, vaikka hän oli ainoa seurueesta, joka ei halunnut tuoda alkoholia itselleen. Minua pelotti amerikkalaisessa paikallisbussissa. Isääni ärsyttivät perässä juoksevat pikkulapset, jotka pitivät häntä rikkaana länsimaalaisena.

Minusta on monesti tuntunut Finnairin portilla, että olen  jo kotona. Joukkoon sulautuminen on turvallista. Joukkoon sulautuminen on etuoikeus. Sen pitäisi olla mahdollista myös heille, jotka eivät täytä vuosikymmenten takaista kuvaa perussuomalaisesta. Perussuomalaista ei ole.  Sitä ei ollut 90-luvun alussa eikä sitä ole nyt.

Follow my blog with Bloglovin