Turvaton odotus

  ”Sinisristilippumme, sinun puolestas elää ja kuolla...” Paitsi, että elämällä ei ollut niin väliksi. Kuolema oli se kallein uhri. Kullervon veljet lähtivät yksi toisensa jälkeen sotaan. Vanhemmat veljet ensin ja nuoremmat sitten. Kullervo ei lähtenyt. Hänen toinen silmänsä oli sokeutunut metsätöissä. Puolisokea ei kelvannut sotaan. Perkeleen silmä! Sen yhden väärään paikkaan osuneen oksan takia hän ei kelvannut edes tapettavaksi. Kullervo kynsi, kylvi, niitti, ruokki, rakensi, korjasi, pilkkoi, kantoi, vei, toi ja hikoili talvisodan alusta jatkosodan loppuun. Suo, kuokka ja Kullervo. Vieressä samaa työtä tekivät vanhukset, naiset ja lapset.  Veljistä ensimmäisenä kotiin palasivat ruumiit, sitten ruumiinsa rikkoneet ja viimeiseksi ne, jotka olivat välttäneet suorat osumat. Vanhin veli oli palannut rintamalta kunniamerkein koristeltuna jalkapuolena, nuorin tuli takaisin puulaatikossa, jota ei saanut avata. Mies laatikossa muuttui pyhäksi, paremmaksi pojaksi kuin kukaan. Ruumisarkku

Olen ollut oikeasti lomalla ja vapaa, matkustanut ja keskittynyt omaan elämääni, mutta... Kaiken taustalla häilyy ajatus ansaitsemattomista etuoikeuksista, turvasta ja turvan puutteesta. Karkotettavista lapsista, uhkakuvista ja menettämisen pelosta. Oikeudenmukaisuuden tarpeesta, epätoivosta ja halusta vaikuttaa, mutta myös hurjasta voimattomuuden tunteesta. Kesän saldoa: puukotukset Turussa, pommi-iskuja Afganistanissa ja Irakissa. Tottumusta sotauutisiin ja epäuskoa politiikkojen puheiden edessä. Pakkopalautuksia, mielenosoituksia, vihapuhetta, sukkia ja dialogia. Paljon pahaa ja pikkuisen hyvää. Facebookin Sukkien ja terroristien vastainen ryhmä oli katarttinen varsinkin ihan ensimmäisinä päivinä. Kaikki se, mikä oli suomalaisten älämölössä ahdistanut muuttui nauruksi ja lopulta myös ymmärrykseksi; näin propaganda ja väkevä mielipidevaikuttaminen toimivat. Jos päätyy seuraamaan vain yhden sortin uutisointia tai keskustelua, saattaa huomaamattaan alkaa vastustaa vaikka villasukkia.