Kesän jälkeen - Surua, vihaa, huolta ja hervotonta huutonaurua

Olen ollut oikeasti lomalla ja vapaa, matkustanut ja keskittynyt omaan elämääni, mutta... Kaiken taustalla häilyy ajatus ansaitsemattomista etuoikeuksista, turvasta ja turvan puutteesta. Karkotettavista lapsista, uhkakuvista ja menettämisen pelosta. Oikeudenmukaisuuden tarpeesta, epätoivosta ja halusta vaikuttaa, mutta myös hurjasta voimattomuuden tunteesta. Kesän saldoa: puukotukset Turussa, pommi-iskuja Afganistanissa ja Irakissa. Tottumusta sotauutisiin ja epäuskoa politiikkojen puheiden edessä. Pakkopalautuksia, mielenosoituksia, vihapuhetta, sukkia ja dialogia. Paljon pahaa ja pikkuisen hyvää.

Facebookin Sukkien ja terroristien vastainen ryhmä oli katarttinen varsinkin ihan ensimmäisinä päivinä. Kaikki se, mikä oli suomalaisten älämölössä ahdistanut muuttui nauruksi ja lopulta myös ymmärrykseksi; näin propaganda ja väkevä mielipidevaikuttaminen toimivat. Jos päätyy seuraamaan vain yhden sortin uutisointia tai keskustelua, saattaa huomaamattaan alkaa vastustaa vaikka villasukkia. Parin päivän intensiivisen sukkavastustuksen jälkeen huomasin kiinnittäväni toisten ihmisten sukkiin ja sukkasuhteeseen häiritsevän suurta huomiota. Sukkien sijaan vastustettavana voi olla "tolkun ihmiset", rasistit ja maahanmuuttajat riippuen laumasta, johon itse kokee lukeutuvansa tai jonka viestiä seuraa. Sukkien ja terroristen vastainen ryhmä palautti siis uskoani ihmisiin. Jos minusta saa (melkein) villasukkien vastustajan, voi umpirasistista tulla ainakin pikkuisen moniarvoisempien arvojen ihminen.

Toinen ryhmä, joka on lisännyt uskoani dialogiin on "Refugees tolerants and critics together"-ryhmä, jossa keskustelu on  hetkittäin jopa inspiroivaa. Ryhmän moderointi on asiallista ja vaikka mielipiteet saattavat edustaa hyvinkin vahvasti ääripäitä, ihmiset kuitenkin pyrkivät käyttäytymään. Suurimmaksi osaksi. Ja mikä parasta - mukana on aitoa halua ymmärtää toisen kantoja eikä vain päästä pätemään tai luokittelemaan toista johonkin kategoriaan pysyväisluontoisesti. Asioihin on mahdollista vaikuttaa yksilötasolla ja ymmärrys voi kasvaa! Dialogia on.

Kirjoitin taannoin keskustelusta ja sen puutteesta. Ajatuksiani siivitti Pirkko Saision haastattelu ja erityisesti siitä alkanut keskustelu. Nyt on se syksy, kun Saision haastattelussaan promoama näytelmä tulee ensi-iltaan ja saamme nähdä miten hän on ajatuksensa näyttämölle jäsentänyt. Ja sen kunniaksi saimme viikonloppuna lukea Saision ajatuksia edellisen haastattelunsa liikkeellepanemasta keskustelusta. Saisio sanoo, että hän ei vaikene, ja että hän seisoo sanojensa takana. Sekös on joitakin ärsyttänyt. Minun taas on pakko päästä katsomaan näytelmä.

Saision "Punainen erokirja" on yksi elämäni tärkeimpiä lukukokemuksia. Kohtaus, jossa kirjan kertoja soittaa vanhemmilleen kertoakseen homoseksuaalisuudestaan, sai minut itkemään. Punainen erokirja on vahva kuvaus ulkopuolisuudesta ja siitä, miten tulla kokonaiseksi, jos ihmisen olemisen ydin on kyseenalaistettu. Toisaalta kirja todistaa, että yksikin ymmärtävä aikuinen voi kannatella. Se on klisee, mutta totta. Ymmärrän siis kyllä, että Saision arvostelu voi herättää minussa aiheetontakin ärtymystä. Olen todennäköisesti hyvin puolueellinen lukija.

Teatterielämyksistä ykköspaikkaa minun listallani pitää Kristian Smedsin Tuntematon sotilas  ja hyvänä kakkosena tulee niin ikää Kansallisteatterissa esitetty Saision kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama Slava! Kunnia. Kaikissa näissä taide-elämyksissä oli ja on yhteistä se, että ne onnistuivat kuvaamaan maailmaa hieman toisin kuin sen olin itse ajatellut.  Teosten seurauksena minun maailmani nyrjähti pikkuisen paikaltaan ja koin ymmärtäneeni jotakin sellaista mitä en ollut aiemmin hahmottanut. Koska kuitenkin olen varsin kirjaimellinen ihminen, jää minulta usein etenkin teatterissa jokin taso huomaamatta tai lukematta. Onneksi minulla on tarkkaavainen puoliso, joka sitten jälkijättöisesti avaa mahdollisesti huomaamatta jääneitä tasoja.

Slava! pyöritteli hienosti valtaa, vallankäyttäjiä ja sen kohteita.
Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Tuntemattomassa sotilaassa tällainen melkein huomiotta jäänyt taso olisi voinut olla Smedsin versio Honkajoesta. Linnan romaanissa Honkajoki oli se sotasairaalasta rintamalle palannut irvileuka, joka kantoi mukanaan jousipyssyä, käväisi rintamakarkureiden joukossa ja puhui puskaryssän sijaan pensasneuvostoliittolaisista.(Voi olla, että Smeds olisi tulkinnasta eri mieltä, mutta en anna sen nyt häiritä.) Kohtaus alkaa Youtube-videossa noin kohdasta 1:43. Smedsin Honkajoki on liikuntavammainen mies, joka kokee jonkinlaisen ihmeparantumisen Lammion sadistisessa käsittelyssä. Vai kokeeko sittenkään? Siippani oli sitä mieltä, että Honkajoen avulla esitettiin kysymys siitä, pitääkö koko hyvinvointiyhteiskunta romuttaa sen takia, että joukossa on joitakin, jotka sitä käyttävät hyväkseen? Näytelmän Lammio oli sinänsä oikeassa: Honkajoki ei ollut oikeasti vammainen vaan yritti kepulikonsteilla luistaa yhteisestä vastuusta. Lammio paljasti Honkajoen, mutta kannattiko se?

Miten mikään edellisestä liittyy millään tavalla mihinkään? Antakaas, kun yritän valaista ajatuksenjuoksuani. Ihminen elää omassa ajassaan, omassa ryhmässään ja hahmottaa maailman omasta näkökulmastaan. Jotkut näkökulmat ovat niin näkyviä tai vaikuttavat niin selvärajaisilta, että niille tulee annettua nimiä. Niin kuin nyt vaikka punavihreä kupla, oikeistopopulistit, vammaiset, turvapaikanhakijat, muslimit, kristityt ja ituhipit. Siis esimerkiksi. Se liittyy myös aiemman kirjoitukseni mukaiseen ennakkoluulo-käsitteeseen.

Asioita on helpompi ymmärtää, jos niistä luo yksinkertaistettuja malleja, jotka vastaavat kenties joiltakin osilta todellisuutta. Samalla erilaisia ryhmiä sijoitetaan suhteessa toisiinsa. Parempi, huonompi. Merkittävä, yhdentekevä. Ruma, kaunis. Aggressiivinen, rauhallinen. Terroristi, rauhankyyhky. Ihminen myös määrittelee oman valta-asemansa suhteessa muihin. Omaa valtaa määritellään perhe-suhteiden, työn, sosiaalisen viitekehyksen, sukupuolen, uskonnon, koulutuksen ja vaikka minkä avulla. Näitä edellä olevia käytetään myös selittävinä tekijöinä. "Se on sellainen valkoinen lihaasyövä heteromies." "Se viettää aikansa paikallisessa jo kymmenettä vuotta eikä taatusti ole yhteiskunnalle mitenkään hyödyllinen." "Turvapaikkashoppailija, joka on tullut tänne sosiaaliturvan perässä."

Vanhemmat odottavat lapsiltaan oman sosiaalisen normistonsa mukaista käytöstä ja maailmankuvaa. Yhteiskunta paljastaa systeemin hyväksikäyttäjän.  Keskustelijat määrittelevät kanssakeskustelijan paikan, roolin ja ajatukset ennen keskustelun alkua. Ja sitten rangaistaan. Vanhemmat torjuvat lapsensa kokonaan, koska osa hänestä ei vastaa toiveita. Yhteiskunta käyttää suunnattomasti aikaa ja rahaa vapaamatkustajien jallittamiseen samalla, kun leikkaa niiltä, jotka tarvitsisivat tukea eniten. Keskustelu ei edes ala, kun paikalla ei ole enää ketään, jota toisen ajatukset kiinnostaisivat.

Minä luulen, että Saisio tarkoitti tätä, kun hän puhui kahtiajaosta. Ei hän tarkoittanut kirjaimellisesti Suomi Ensin ja Oikeus elää -ryhmien välistä "kahtiajakoa" vaan sitä, että nykyään tuntuu tärkeältä, että asemat ovat heti lähtiessä selvät ja niissä pysytään koko matkan ajan. Kaikki poteroituvat omiin kulmauksiinsa, joista he huutelevat toisilleen milloin asiallisesti, milloin asiattomasti, mutta kuitenkaan toisiaan kuulematta.

Mikä on sellainen perhe, joka sulkee ulkopuolelle yhden perheenjäsenen, koska hän ei ole toivotun kaltainen? Mikä on sellainen yhteiskunta, joka ajaa takaa yksittäisiä huijareita ja hukkaa samalla kokonaiskuvan? Mitä on sellainen keskustelu, jossa toista ei kunnioiteta? Suomi sata?

Tämä kirjoitus on pitkä kuin nälkävuosi. Sorry siitä ja hienoa, jos kuitenkin jaksoit lukea. Jos et jaksanut, niin ei sekään haittaa.  Olkoon tämä kuitenkin lämmittelyä sille, että jatkan keskustelua (tai yksinpuhelua) blogini äärellä. Tulkoo syksy, tulkoon keskustelu.