Tökkäsen nyt minäkin sanansäiläni keskusteluun, joka tuntuu vaimenemisestaan huolimatta elävän edelleen. Se käynnistyi Pirkko Saision haastattelusta muutama viikko sitten. Keskustelua on sittemmin käyty siitä, mitä sanotaan ja saa sanoa, kuka sanoo ja saa sanoa, miten saa puhua ja kenen kanssa tai kenen kanssa ei ainakaan saa puhua. Viimeisimpänä minun silmiini on osunut Anna-Leena Härkösen tunnustus, että hän ei uskalla osallistua keskusteluun romaanihenkilöitään suuremmalla suulla. Myös minua jännittää tämän kirjoituksen julkaiseminen ja linkittäminen keskustelupalstoille, koska ennakoin jonkinlaista teilaamista suunnasta jos toisesta. Tämä jännitys tai pelko kertoo jo jotain nykyisestä keskutelukurimuksesta; leireistä, ääripäistä ja poteroista.
Yksi jako näkyy siinä, kuinka aktiivisesti ihmiset seuraavat esimerkiksi maahanmuuttokeskustelua ja miten he siihen osallistuvat. Toiset elävät turvapaikanhakijoiden kanssa arkeaan ja seuraavat aktiivisesti kaikenlaista mitä asiaan liittyy; uutisia, nettikeskustelua, Facebook-ryhmiä... Toisten mielessä pyörivät vallan toiset asiat. Asiat, jotka välittömästi koskettavat heidän arkeaan; mitä tänään syödään, asuntolainan korkojen lasku tahi nousu, tuleva remontti, omien lasten koulunkäynti, työpaikkahakemukset. Toisessa ääripäässä ollaan siis kiinnostuneita maahanmuuttajista ja heihin liittyvistä asioista, toisessa päässä se ei jaksa juurikaan kiinnostaa muutamaa haja-ajatusta enempää. Minun lähipiiriini kuuluu ihmisiä molemmista joukoista ja myös ihmisistä, jotka kiinnostuksen kohteineen asemoituvat jonnekin sinne väliin.
On sellaisia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet maahanmuutosta ja pakolaisuudesta vasta vuoden 2015 jälkeen (mukaan lukien minä) ja jotka suhtautuvat asiaan tunteella (jälleen mukaan lukien minä). Ja sitten on niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet tätä työtä jo pitkään ja suhteuttavat asiat ja ilmiöt aikaisemmin kokemaansa ja näkemäänsä. He suhtautuvat moniin asioihin pragmaattisesti ja valitsevat taistelunsa. Pidän vertauksista, joten tässä tulee ehkä kömpelökin sellainen; tuoreet vanhemmat versus kokeneemmat vanhemmat. Tuoreet vanhemmat (tästäkin minulla on omakohtaista kokemusta) hötkyilevät milloin minkäkin asian kanssa ja tekevät pienimmätkin asiat usein turhan huolellisesti. Ja sitten ovat nämä viiden lapsen vanhemmat, joita eivät eriparisukat, virikkeiden määrä tai lattialla pyörähtänyt tutti juuri hetkauta, jos lapsella on vatsa täynnä ja hän nukkuu. Jakolinjoja on paljon ja sama ihminen voi edustaa montaa eri ääripäätä tai sijoittua jonnekin niiden välimaastoon riippuen asiakokonaisuudesta.
Jostakin syystä julkinen keskustelu tuntuu jumiutuneen vaikutelmaan kahdesta vastakkaisesta joukosta. Toiset suosivat kaikkea maahanmuuttoa, toiset vastustavat kaikkia. Toiset ajavat ihmisoikeuksia, toiset haluavat viedä ne kaikilta. Toiset ovat sivistyneitä, toiset vain mölyävät. Molemmista ääripäistä löytyy keskustelua kontrolloivia poliiseja, jotka sanovat mitä saa sanoa tai ajatella, jotta mahtuu "poliisien" mielestä oikeassa olevien leiriin. Yksi ääripää väittää, että kaikki puhe islamista on islamisaatiota ja sitä pitää vastustaa vaikka koulun pihalla. Toinen ääripää valistaa, että se, että haluat keskustella rasistien kanssa, tekee sinusta tolkun ihmisen, joka petaa tilaa rasismille ja silottaa tietä uusille kansanmurhille.
Tämä jälkimmäinen tendenssi on se, joka minua huolestuttaa ja suututtaa erityisesti ja johon Saisiokin minun nähdäkseni puuttui. Siinä missä rasisti sanoo epäröivälle kansalaiselle, että "juuri näin, nyt sinä näet oikein ja selvemmin, mihin monikulttuurisuus johtaa", sanoo fundamentalisti rasismin vastustaja, että "sinä olet sivistymätön idiootti, joka ei ole ymmärrä mistään mitään". Kumpaan joukkoon mielipidettään vasta muodostava ihminen haluaa sinun mielestäsi liittyä? Tai keneltä hän kysyy ja kenen kanssa puhuu, jos joku asia mietityttää? Ja kuitenkin kaikkein tärkeintä olisi tehdä ihmisten todellinen hätä näkyväksi. Jos jäämme keskustelemaan keskustelijoista, hukkuu varsinainen asia jonnekin sonnan alle. Puhumme aidan seipäistä vaikka pitäisi puhua aidoista. Puhumme toisistamme emmekä niistä asioista, joita pitäisi viedä eteenpäin. Päättäjät voivat astua askeleen taaksepäin ja katsoa, kun kansalaiset riitelevät ja jatkaa keskinäistä peliään rauhassa siitä, mihin he keskustelun alkaessa jäivät.
Samaan aikaan monet sellaiset ihmiset, joilla on kysymyksiä ja pelkoja liittyen maahanmuuttoon, eivät uskalla avata suutaan, koska pelkäävät tulevansa leimatuiksi rasisteiksi tai vähintään tyhmiksi. Ja silloin meillä "keskustelevat" vain ääripäät ja muut hautautuvat syvemmälle arkeensa eivätkä halua ottaa kantaa mihinkään. Se taas antaa kaikenmaailman extremisteille mahdollisuuden levittää ajatuksiaan ja saada niille kannatusta. Vaikka islam tai terrorismi pelottaisivat, ei se tarkoita, että ihmiset hyväksyisivät virkamiesten epäoikeudenmukaisen toiminnan. Vaikka joku epäileekin, että kaikki musliminaiset ovat alistettuja, ei se tarkoita, että he hyväksyisivät muslimimiesten sortamisen. Se, että joku ottaa tiukemmin kiinni käsilaukustaan, kun romani kävelee ohi, ei tarkoita sitä, että hän pitää kaikkia romaneja varkaina. Mutta se, että juutumme miettimään, onko joku tolkun ihminen vai ei, ovatko kaikki Suomi ensin -räyhääjät syrjäytyneitä, natseja tai vaan rasisteja, vie huomion varsinaisesta asiasta - poliittisesta ohjauksesta ja tehdyistä päätöksistä.
Olin yhdessä vaiheessa elämääni aktiivisesti mukana erään vammaisjärjestön toiminnassa. Sen tiimoilta päädyin ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteeseen, jossa olin ainoa kävelevä koko seurueessa. Kaikki muut liikkuivat pyörätuolilla. Aikamme keskusteltuamme yksi seurueen miehistä ilmoitti ykskantaan, että minulla on ennakkoluuloja vammaisia ihmisiä kohtaan. Rehellisyyden nimissä en voinut väitettä kieltää ja taivas, kuinka minua hävetti. Tietenkin hän oli oikeassa. Minulla oli ennakkoluuloja, jotka johtuivat kokemuksen puutteesta. Minulla on ennakkoluuloja aivan varmasti vieläkin. Nykyään niitä on toivottavasti kuitenkin vähemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten (kiitos vaan muun muassa Timpalle!). Jos minut olisi silloin tylytetty hiljaiseksi tai ajatuksiani olisi arvotettu vahvemmin, olisin varmaan päätynyt puolustuskannalle. Olisinpa saattanut myös vetäytyä vammaisjärjestötoiminnasta ennakkoluuloineni. Toisaalta, jos Timo ei olisi kantaansa sanonut, en ehkä olisi vieläkään tietoinen vinoutuneista ajatuksistani tai siitä, että ne kyllä huomataan vaikka en sanoisi mitään väärin.
Ja tässä on se asia, mitä haluan julistaa ja jonka takana seison viimeiseen asti: Ihmisten on keskusteltava, koska muuta tolkullista vaihtoehtoa ei ole. Se, että joku ihminen vaiennetaan, ei vie mitään eteenpäin. Se, että joku ryhmä marginalisoidaan, häpäistään tai suljetaan kategorisesti keskustelun ulkopuolelle, ei vie mitään eteenpäin eikä muuta mitään ainakaan parempaan suuntaan. Jos meille on tärkeämpää olla oikeassa kuin ymmärtää eriäviä näkökantoja tai yrittää vaikuttaa niihin, vaientaminen ja ulossulkeminen on hyvä keino siihen. Jos taas haluamme rakentaa moniarvoisempaa yhteiskuntaa, on meillä oikeastaan vain yksi järkevä vaihtoehto: keskustelu, johon kaikille annetaan mahdollisuus. Koska siellä missä keskustelu loppuu, väkivalta voi alkaa.
Jk. Keskustelun rajoista ja määreistä fiksusti on kirjoittanut mm. Veikka Lahtinen Facebook-päivityksessään.
Yksi jako näkyy siinä, kuinka aktiivisesti ihmiset seuraavat esimerkiksi maahanmuuttokeskustelua ja miten he siihen osallistuvat. Toiset elävät turvapaikanhakijoiden kanssa arkeaan ja seuraavat aktiivisesti kaikenlaista mitä asiaan liittyy; uutisia, nettikeskustelua, Facebook-ryhmiä... Toisten mielessä pyörivät vallan toiset asiat. Asiat, jotka välittömästi koskettavat heidän arkeaan; mitä tänään syödään, asuntolainan korkojen lasku tahi nousu, tuleva remontti, omien lasten koulunkäynti, työpaikkahakemukset. Toisessa ääripäässä ollaan siis kiinnostuneita maahanmuuttajista ja heihin liittyvistä asioista, toisessa päässä se ei jaksa juurikaan kiinnostaa muutamaa haja-ajatusta enempää. Minun lähipiiriini kuuluu ihmisiä molemmista joukoista ja myös ihmisistä, jotka kiinnostuksen kohteineen asemoituvat jonnekin sinne väliin.
On sellaisia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet maahanmuutosta ja pakolaisuudesta vasta vuoden 2015 jälkeen (mukaan lukien minä) ja jotka suhtautuvat asiaan tunteella (jälleen mukaan lukien minä). Ja sitten on niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet tätä työtä jo pitkään ja suhteuttavat asiat ja ilmiöt aikaisemmin kokemaansa ja näkemäänsä. He suhtautuvat moniin asioihin pragmaattisesti ja valitsevat taistelunsa. Pidän vertauksista, joten tässä tulee ehkä kömpelökin sellainen; tuoreet vanhemmat versus kokeneemmat vanhemmat. Tuoreet vanhemmat (tästäkin minulla on omakohtaista kokemusta) hötkyilevät milloin minkäkin asian kanssa ja tekevät pienimmätkin asiat usein turhan huolellisesti. Ja sitten ovat nämä viiden lapsen vanhemmat, joita eivät eriparisukat, virikkeiden määrä tai lattialla pyörähtänyt tutti juuri hetkauta, jos lapsella on vatsa täynnä ja hän nukkuu. Jakolinjoja on paljon ja sama ihminen voi edustaa montaa eri ääripäätä tai sijoittua jonnekin niiden välimaastoon riippuen asiakokonaisuudesta.
Jostakin syystä julkinen keskustelu tuntuu jumiutuneen vaikutelmaan kahdesta vastakkaisesta joukosta. Toiset suosivat kaikkea maahanmuuttoa, toiset vastustavat kaikkia. Toiset ajavat ihmisoikeuksia, toiset haluavat viedä ne kaikilta. Toiset ovat sivistyneitä, toiset vain mölyävät. Molemmista ääripäistä löytyy keskustelua kontrolloivia poliiseja, jotka sanovat mitä saa sanoa tai ajatella, jotta mahtuu "poliisien" mielestä oikeassa olevien leiriin. Yksi ääripää väittää, että kaikki puhe islamista on islamisaatiota ja sitä pitää vastustaa vaikka koulun pihalla. Toinen ääripää valistaa, että se, että haluat keskustella rasistien kanssa, tekee sinusta tolkun ihmisen, joka petaa tilaa rasismille ja silottaa tietä uusille kansanmurhille.
Tämä jälkimmäinen tendenssi on se, joka minua huolestuttaa ja suututtaa erityisesti ja johon Saisiokin minun nähdäkseni puuttui. Siinä missä rasisti sanoo epäröivälle kansalaiselle, että "juuri näin, nyt sinä näet oikein ja selvemmin, mihin monikulttuurisuus johtaa", sanoo fundamentalisti rasismin vastustaja, että "sinä olet sivistymätön idiootti, joka ei ole ymmärrä mistään mitään". Kumpaan joukkoon mielipidettään vasta muodostava ihminen haluaa sinun mielestäsi liittyä? Tai keneltä hän kysyy ja kenen kanssa puhuu, jos joku asia mietityttää? Ja kuitenkin kaikkein tärkeintä olisi tehdä ihmisten todellinen hätä näkyväksi. Jos jäämme keskustelemaan keskustelijoista, hukkuu varsinainen asia jonnekin sonnan alle. Puhumme aidan seipäistä vaikka pitäisi puhua aidoista. Puhumme toisistamme emmekä niistä asioista, joita pitäisi viedä eteenpäin. Päättäjät voivat astua askeleen taaksepäin ja katsoa, kun kansalaiset riitelevät ja jatkaa keskinäistä peliään rauhassa siitä, mihin he keskustelun alkaessa jäivät.
Samaan aikaan monet sellaiset ihmiset, joilla on kysymyksiä ja pelkoja liittyen maahanmuuttoon, eivät uskalla avata suutaan, koska pelkäävät tulevansa leimatuiksi rasisteiksi tai vähintään tyhmiksi. Ja silloin meillä "keskustelevat" vain ääripäät ja muut hautautuvat syvemmälle arkeensa eivätkä halua ottaa kantaa mihinkään. Se taas antaa kaikenmaailman extremisteille mahdollisuuden levittää ajatuksiaan ja saada niille kannatusta. Vaikka islam tai terrorismi pelottaisivat, ei se tarkoita, että ihmiset hyväksyisivät virkamiesten epäoikeudenmukaisen toiminnan. Vaikka joku epäileekin, että kaikki musliminaiset ovat alistettuja, ei se tarkoita, että he hyväksyisivät muslimimiesten sortamisen. Se, että joku ottaa tiukemmin kiinni käsilaukustaan, kun romani kävelee ohi, ei tarkoita sitä, että hän pitää kaikkia romaneja varkaina. Mutta se, että juutumme miettimään, onko joku tolkun ihminen vai ei, ovatko kaikki Suomi ensin -räyhääjät syrjäytyneitä, natseja tai vaan rasisteja, vie huomion varsinaisesta asiasta - poliittisesta ohjauksesta ja tehdyistä päätöksistä.
Olin yhdessä vaiheessa elämääni aktiivisesti mukana erään vammaisjärjestön toiminnassa. Sen tiimoilta päädyin ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteeseen, jossa olin ainoa kävelevä koko seurueessa. Kaikki muut liikkuivat pyörätuolilla. Aikamme keskusteltuamme yksi seurueen miehistä ilmoitti ykskantaan, että minulla on ennakkoluuloja vammaisia ihmisiä kohtaan. Rehellisyyden nimissä en voinut väitettä kieltää ja taivas, kuinka minua hävetti. Tietenkin hän oli oikeassa. Minulla oli ennakkoluuloja, jotka johtuivat kokemuksen puutteesta. Minulla on ennakkoluuloja aivan varmasti vieläkin. Nykyään niitä on toivottavasti kuitenkin vähemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten (kiitos vaan muun muassa Timpalle!). Jos minut olisi silloin tylytetty hiljaiseksi tai ajatuksiani olisi arvotettu vahvemmin, olisin varmaan päätynyt puolustuskannalle. Olisinpa saattanut myös vetäytyä vammaisjärjestötoiminnasta ennakkoluuloineni. Toisaalta, jos Timo ei olisi kantaansa sanonut, en ehkä olisi vieläkään tietoinen vinoutuneista ajatuksistani tai siitä, että ne kyllä huomataan vaikka en sanoisi mitään väärin.
Ja tässä on se asia, mitä haluan julistaa ja jonka takana seison viimeiseen asti: Ihmisten on keskusteltava, koska muuta tolkullista vaihtoehtoa ei ole. Se, että joku ihminen vaiennetaan, ei vie mitään eteenpäin. Se, että joku ryhmä marginalisoidaan, häpäistään tai suljetaan kategorisesti keskustelun ulkopuolelle, ei vie mitään eteenpäin eikä muuta mitään ainakaan parempaan suuntaan. Jos meille on tärkeämpää olla oikeassa kuin ymmärtää eriäviä näkökantoja tai yrittää vaikuttaa niihin, vaientaminen ja ulossulkeminen on hyvä keino siihen. Jos taas haluamme rakentaa moniarvoisempaa yhteiskuntaa, on meillä oikeastaan vain yksi järkevä vaihtoehto: keskustelu, johon kaikille annetaan mahdollisuus. Koska siellä missä keskustelu loppuu, väkivalta voi alkaa.
 |
| Myös pilapiirtäjä Ville Ranta kommentoi Saision haastattelun aiheuttamaa some-myllerrystä. Punavihreä punakynä iskee, Ville Ranta KK 23.5.2017 |
Jk. Keskustelun rajoista ja määreistä fiksusti on kirjoittanut mm. Veikka Lahtinen Facebook-päivityksessään.
Kommentit
Lähetä kommentti
Täällä pätevät peruskoulun käytössäännöt. Kiroilu, kiusaaminen ja ilkivalta ovat syitä antaa jälki-istuntoa ja jatkuvasti toistuessaan johtavat väliaikaiseen erottamiseen. Vakavat tapaukset aiheuttavat välittömän erottamisen.
Muista siis hyvät tavat ja asiallinen kielenkäyttö! Asia, jota ei osaa esittää kohteliaasti, ei ole sanomisen arvoinen.