Turvaton odotus

Piirsin taululle kartan. Tuossa on koulu, tuossa on bussipysäkki, kauppatori, koti, Impivaaran uimahalli, Kupittaan urheilupuisto. Ja sitten harjoiteltiin kulkuvälineitä, suuntia, erilaisia liikkumiseen liittyviä verbejä ja muuta asiaan liittyvää sanastoa. Lopulta tussitaulu oli täynnä viivoja, kun reissua oli tehty uimahallista polkupyörällä kauppaan ja bussilla koulusta kotiin ja jalkapalloa pelaamasta kävellen Aurajoelle. Bussille, bussilla, bussissa, bussista, istun, nukun, ajan polkupyörällä, juoksen, kävellen...Taulu pyyhittiin ja tussin varteen tuli yksi pojista. Toinen alkoi ohjata toista.  Piirrä Kabul. Kabulista bussilla Iranin rajalle. Rajalta hän kävele Iraniin. Sitten hän menee piiloon. Hän soittaa kaverille, laita rahaa. Sitten hän etsii salaihmisen ja maksaa rahaa. Salaihminen vie hänet Teheraniin, Teheranista Turkin rajalle. Hän makaa bussin alla piilossa tavaroiden keskellä. Rajalla hän on piilossa ja maksaa rahaa. Salamies vie hänet rajan yli Vaniin. Vanissa hän...

Silloin, kun opetin poikia, vältin kysymästä liian tarkkoja kysymyksiä heidän elämästään ja menneisyydestään. Ajattelin, että minun hommani on opettaa ja sen teen. Kuuntelen, jos joku haluaa minulle jotakin kertoa, mutta muuten en kysele. Ensin ajattelin, että suojelen oppilaitani rajaamalla keskustelua, mutta aika pian ymmärsin, että kyse onkin minun suojelemisestani. En voi opettaa, jos suren tai ahdistun oppilaitteni eletystä elämästä eivätkä oppilaat voi keskittyä opiskeluun, jos he joutuvat murehtimaan opettajan jaksamista. Minä en kuitenkaan voi suojella ketään hänen omalta elämältään. Tänä keväänä kysyin vihdoin pojilta, josko joku kertoisi minulle oman tarinansa. Muutama heistä lupautui ja olen sittemmin haastatellut heitä. Olen kysellyt, mutta antanut heidän myös vapaasti kertoa. Olen tässä yhdistänyt kerrotut tarinat yhdeksi tarinaksi, jotta kukaan ei olisi suoraan tunnistettavissa. Lopputuloksen kannalta kertomusten sekoittamisella ei ole oikeastaan väliä, koska kaikki tarin...

Koulussa minä annan tehtäviä. "Huomenna sanakoe! Muistakaa matematiikka. Maanantaina on suomen testi. Tiistaina liikuntaa kello 8.15." Työpäivän jälkeen minä menen kauppaan ja ostan mitä tarvitsen, haen lapsen päiväkodista ja leikimme pienen leikin. Pikku Kakkonen, iltapala, iltapisut ja -pusut. Hyvää yötä. Lapsi protestoi niin kuin aina; on janoa ja pissahätää, liian kuuma, kylmä ja ikävä kunnes uni voittaa. Puhun äitini kanssa ja suunnittelemme lomaa. Aamulla menen töihin, järjestelen päivän oppitunteja ja kuuntelen samalla luokan kaiuttimista kasaripoppia. Täysillä. Oppilaat tulevat kouluun. Heidän puhelimensa ovat täynnä kaaosta ja pahuutta. Kuuntelen taas pommit, sukulaisten katoamiset, itkevät huonetoverit, kuolemanpelon, Migrin haastattelut, mitä työtä kukakin on 10-vuotiaana tehnyt, tulevaisuuden haaveet ja sen kuinka suomi on kamalan vaikea kieli. Ja taas alkaa sama kierros uudestaan. Kauppa, päiväkoti, koti, peittelen rakkaimpani ja nukkumaan. Me nukumme rauhassa...

Samalla, kun turvapaikanhakijoille on alkanut tulla päätöksiä, ovat monet suomalaiset aktivoituneet ja alkaneet pitää meteliä turvapaikanhakijoiden puolesta. Tätä kirjoittaessa mielenosoitus Helsingin Rautatientorilla on kestänyt jo liki 2 kuukautta,  vaikuttajat ja kulttuurialan edustajat ovat keränneet adresseja inhimillisemmän politiikan puolesta, kirjastoissa , kirkoissa ja teattereissa on luettu kielteisiä turvapaikkapäätöksiä, yksittäiset ihmiset ovat kirjoittaneet turvapaikanhakijoiden puolesta blogeihinsa ja lehtien mielipidepalstoilla. Me emme ole yksin odotuksemme ja pelkojemme kanssa. Mutta onko millään, mitä me teemme, mitään väliä? Olen useasta lähteestä lukenut, että eilen sunnuntaina 2.4.2017 poliisi on kiertänyt vastaanottokeskuksissa ja yksityiskodeissa hakemassa afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka ovat saaneet kaksi kielteistä turvapaikkapäätöstä. Ihmisiä on haettu aikaisin aamulla ja myöhään illalla päivänä, jona asianajajat ja viranomaiset eivä...

Kevät 2016 oli kohtuullisen hyvää aikaa. Oppilaat, jotka olivat tammikuussa minun silmissäni yksi mustatukkainen vakavailmeinen Mohammad, eriytyivät omaksi itsekseen. Aloin erottaa paitsi nimiä myös oppilaiden luonteenpiirteitä, tietoja ja taitoja. (Opettajakielellä puhutaan oppilaantuntemuksesta.) Ja se opiskelun riemu! Opettajaurani aikana olen opettanut monenlaisia oppilaita, mutta en koskaan näin sitoutunutta joukkoa. Oppilaat myöhästyivät erittäin harvoin. Yleensä ovi kävi puoli tuntia ennen koulun alkua. Kukaan ei lintsannut ja minua puhuteltiin Opettajaksi. Isolla O:lla. En kuullut koko keväänä luokassa yhtään vittua, mikä on nykykoulussa aikamoinen saavutus. (V-sanasta kirjoitan jossakin toisessa kirjoituksessa vähän lisää…) Intoa voitaneen selittää sillä, että osa kävi koulua ensimmäistä kertaa. "Opettaja, kun ei osaa lukea, on sokeampi kuin sokea." Toisaalta elämä vastaanottokeskuksessa on raskaampaa kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Pojat halusivat sieltä pois ...

Tammikuu 2016, Turku. Tulkki, minä ja 12 poikaa. Jokaiselle pojalle aikaa 30 minuuttia. Minua jännittää ihan pirusti. Hei, hauska tavata! Minä olen Riikka, opettaja. Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Missä olet käynyt koulua? Kuinka kauan olet käynyt koulua? Mitä sinä haaveilet? Tämä ei ole kuulustelu. Minulla on vaitiolovelvollisuus. Ruokavalio? Osallistutko koulun uskonnollisiin tilaisuuksiin? Saako sinua kuvata? Seuraava!  Sama haastattelu 12 kertaa. Suuta kuivaa.  Viimeisten poikien kohdalla minua ei enää jännitä niin paljon, mutta jokaista poikaa pelottaa selvästi. Kädet tärisevät. Vastaukset ovat mekaanisia. Kukaan ei hymyile, mutta kaikki ovat ystävällisiä. Vastaukset vaihtelevat jonkun verran, mutta silti kaikki puuroutuu minun mielessäni ja minä en hahmota kuka on kuka. Lasken, että joukossa on viisi Mohammadia.  Kansalaisuus? Afganistanilainen. Mistä tulet? Iranista. Turkista. Pakistanista. Afganistanista. Minkä ikäinen olet? 17-vuotias. 16-vuotias. 1...