Siirry pääsisältöön

Mohammadin tarina, osa 1: Alku

Silloin, kun opetin poikia, vältin kysymästä liian tarkkoja kysymyksiä heidän elämästään ja menneisyydestään. Ajattelin, että minun hommani on opettaa ja sen teen. Kuuntelen, jos joku haluaa minulle jotakin kertoa, mutta muuten en kysele. Ensin ajattelin, että suojelen oppilaitani rajaamalla keskustelua, mutta aika pian ymmärsin, että kyse onkin minun suojelemisestani. En voi opettaa, jos suren tai ahdistun oppilaitteni eletystä elämästä eivätkä oppilaat voi keskittyä opiskeluun, jos he joutuvat murehtimaan opettajan jaksamista. Minä en kuitenkaan voi suojella ketään hänen omalta elämältään.

Tänä keväänä kysyin vihdoin pojilta, josko joku kertoisi minulle oman tarinansa. Muutama heistä lupautui ja olen sittemmin haastatellut heitä. Olen kysellyt, mutta antanut heidän myös vapaasti kertoa. Olen tässä yhdistänyt kerrotut tarinat yhdeksi tarinaksi, jotta kukaan ei olisi suoraan tunnistettavissa. Lopputuloksen kannalta kertomusten sekoittamisella ei ole oikeastaan väliä, koska kaikki tarinat ovat erilaisuudessaan varsin samankaltaisia kamaluuksineen päivineen. Tässä siis, Mohammadin tarina osa 1, olkaa hyvät.


Mohammad on hazara. Hazarat tunnistaa kasvonpiirteistä helposti, koska heillä on samanlainen silmäpoimu kuin aasialaisilla. Suomalaisen mielestä hazarat näyttävät kiinalaisilta tai mongoleilta. 

Hazaroita. Kuva täältä.
Hazarat ovat usein shiiamuslimeita, kun muut afgaanit (ja esimerkiksi surullisen kuuluisat talibanit) ovat yleensä sunnimuslimeja. Hazaroiden syrjintä on ollut alueella perinne samaan tyyliin kuin romanien syrjintä Euroopassa. Hazarat kokevat rasismia niin Afganistanissa, Iranissa kuin Pakistanissakin. Heillä on oma kieli hazaragi, mutta sillä ei pärjää virallisissa yhteyksissä. Yleensä he puhuvatkin ainakin daria, monet myös persiaa ja pashtua.
- Yksi yö mulle tuli tosi paha olo ja mä laitoin mun ohjaajalle viestin, että mä haluan lähteä takaisin Afganistaniin. Se pyysi mut sit sinne toimistoon ja kysyi miksi sä haluat lähteä ja että se ei ole hyvä. Että sä kuolet siellä. 
Muistatteko, kun kerroin tilanteesta, jossa luokassa istui yhtäkkiä vierekkäin poikia, joilla oli oleskelulupa ja poikia, joilla ei ollut? Minun näkökulmastani näytti siltä, että heillä menee silti ihan hyvin vaikka odotin kateutta, vihaa tai surua. Luokassa kaikki jatkui siis samalla tavalla kuin ennenkin. En tiennyt, että kotona tilanne oli toinen. Mohammad sai oleskeluluvan ensimmäisten joukossa. Sen jälkeen todella moni muu tuli kouluun keltainen kortti taskussa. Mohammad ahdistui ja masentui. Hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikista juuri hän saisi jäädä. Yön pimeinä tunteinta syntyi päätös: hän lähtee takaisin. Mitä sitten tapahtuu, ei tuntunut merkitykselliseltä.

Mohammad syntyi Afganistanissa äidille, joka oli naitettu 15-vuotiaana vanhalle miehelle. Mohammadin äiti oli miehensä toinen vaimo. Ensimmäinen vaimo oli kuollut ja Mohammadin isä etsi ensimmäisestä liitosta syntyneille lapsilleen uutta äitiä. Hän oli nähnyt tytön kävelemässä kadulla Kabulissa ja todennut tämän hyväksi. Taustoja selviteltyään hän oli ottanut yhteyttä tytön isään ja järjestänyt naimakaupat. Naimisiin mentiin ja lapsia alkoi syntyä, Mohammad ensimmäisenä. 
- Äiti oli aina vihainen, mutta kyllä hän jotenkin isää rakasti.
Äiti ei olisi halunnut joutua niin aikaisin naimisiin eikä äidiksi. Toisaalta, mies oli aika hyvä; ei lyönyt ja elätti perheen. 
- Mun isä oli hauska mies. Mä tykkäsin mennä aina sen kanssa töihin, kun sillä oli niin hauskoja juttuja. Isän mielestä kaikkien piti aina nauraa vaikka kaikki oli tosi vaikeeta. Mutta se aina nauratti mua ja meitä.
Vanha mies, nuori vaimo. Hyvin tyypillinen tilanne Afganistanissa. Kumpikaan Mohammadin vanhemmista ei osannut lukea. Vanhemmat lapset oli laitettu Koraani-kouluun, mutta Mohammad ei sinne koskaan mennyt. Isän mielestä (äidin vastustuksesta huolimatta) lapsen oli turhaa mennä toistamaan Koraania ja harjoitella arabian lukemista, kun ei tämä ymmärtäisi siitä mitään. Kotona puhuttiin daria, joka muistuttaa persiaa - ei arabiaa. Mohammad oppi lukemaan ja kirjoittamaan, koska veli opetti häntä ja koska hän nautti lukemisesta.

Mohammad oli 11, kun isä kuoli. Isän kuoleman jälkeen perheen taloudellinen tilanne romahti ja Mohammad lähti edellisestä avioliitosta syntyneen isoveljensä kanssa Pakistaniin töihin. Isoveli toimi huoltajana vaikka ei hänestä oikein siihen hommaan ollut. Veli oli jo kotimaassa aloittanut hassiksen polton ja Pakistanissa hän löysi kovemmat aineet.
- Mä en tiedä mitä se on suomeksi. Se on kuitenkin semmosta ainetta, että sitä on pakko saada lisää. Veljen ja mun saamat kaikki rahat meni siihen. Lopulta mä sanoin sille, että mä en voi enää elää niin. Mä etsin itselleni oman paikan ja työpaikan. Mä olin 14. Mä en nähnyt enää mun veljeä. Se muutti jonnekin Iraniin.
Onnekseen poika oli supliikkimies. "Ura" Pakistanissa oli alkanut kenkätehtaalta. Yleensä kenkätehtaalla erikoistuttiin kenkien sisä- tai ulko-osiin, mutta Mohammad oli nopea ja kärsimätön, joten hän siirtyi tehtävästä toiseen. Työ oli raskasta ja siitä sai huonosti rahaa. Poika päätti kokeilla onneaan kauppiaana. Ensin hän osti sukkapaketteja ja möi niitä eteenpäin vähän kovemmalla hinnalla. Sukkien jälkeen hän siirtyi myymään parempien katteiden kosmetiikkaa. Jos teki pitkää päivää, saattoi saada sen verran rahaa, että jotakin sai säästöönkin. Rahaa tarvittaisiin, jos poliisi saisi pojan kiinni. Hän oli rekisteröimätön pakolainen toisin sanoen laiton siirtolainen. Rahaa tarvittaisiin myös, jos ja kun hän lähtisi Iraniin töihin. Siellä saattoi saada vähän paremmin rahaa esimerkiksi rakennuksilla tai sieniviljelyksillä.

Mohammad soitteli silloin tällöin kotiin. Äiti oli mennyt uusiin naimisiin eikä uusi mies sallinut vaimonsa pitää yhteyttä kotoa pois lähteneisiin poikiinsa, joten yhteydet hoidettiin äidin veljen kautta. Uusi mies oli huonompi kuin entinen. Eristämisen lisäksi mies löi vaimoaan. Lapsia oli syntynyt taas liuta. Lopulta yhteydenpito äitiin loppui kokonaan.
- Jos mä joskus pääsen Kabuliin, mä etsin äidin ja siskon. Jos mä nään sen miehen, niin mä en tiedä mitä mä teen. Ehkä mä tapan sen.

Kommentit

  1. Voi että alkaa melkein itkettää aina kun luen näitä sun tekstejä. Olen itsekin työskennellyt maahanmuuttajanuorten parissa, ja näistä välittyy niin hyvin se heidän todellisuus ja arki. Tulee mieleen entiset asiakkaat heidän karut kohtalonsa. Missähän lie kaikki ne kielteisen päätöksen saaneet nuoret ovat tällä hetkellä. ��

    Toivon kovasti, että näitä lukisivat myös ne, joiden mielestä kaikki pitäisi vain karkoittaa maasta. Jos he edes hetken pohtisivat elämän epäreiluutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommmentistasi. Vaikka laskuri näyttää, että lukijoita on, on sitä vaikea uskoa, kun juuri kukaan ei kommentoi. Eli lämmin kiitos palauttteesta.

      Toivon myös, että joku jossakin saisi uusia näkökantoja - siksipä näitä kirjoittelen.

      Poista

Lähetä kommentti

Täällä pätevät peruskoulun käytössäännöt. Kiroilu, kiusaaminen ja ilkivalta ovat syitä antaa jälki-istuntoa ja jatkuvasti toistuessaan johtavat väliaikaiseen erottamiseen. Vakavat tapaukset aiheuttavat välittömän erottamisen.

Muista siis hyvät tavat ja asiallinen kielenkäyttö! Asia, jota ei osaa esittää kohteliaasti, ei ole sanomisen arvoinen.

Suosituimmat

Cogito, ergo sum? - Ajattelen, siis olen?

Minusta on hauska tietää kaikenlaista ja pystyn innostumaan asioista, joista en periaatteessa tiennyt voivani kiinnostua millään muotoa. Hienoimpia innostumisen kokemuksia oli muinainen lukion lukulomanaikainen matematiikan kertauskurssi. Ai että! Siihen asti olin vältellyt matematiikkaa parhaani ja laiskuuteni mukaan, mutta kurssin aikana tapahtui jonkunlainen naksahdus. Matematiikka voi olla kaunista, se voi olla kivaa ja ennen kaikkea se voi tarjota riemastuttavaa oivaltamisen iloa! Kiitos innostuksestani kuului asiastaan innostuneelle opettajalle, mutta myös sille, että vihdoin tein riittävästi töitä. Matematiikka vaatii istumalihaksia. Lopulta todistuksessa oli lyhyestä matematiikasta numero seitsemän, mutta kirjoituksista sain kaikki yllättäneen eximian. (Odotan vielä, että joku päivä innostun tekniikasta - moottoreista ja sen sellaisista. Toistaiseksi aihe ei ole tullut riittävän lähelle, jotta olisin jaksanut asiaan paneutua.) Hesarissa (kyllä minä ihan oikeasti muutakin l...

Muistojen paino

"The Burden of Memory" oli Julia Korkmanin   ja Claes Anderssonin  Aboagora-symposiumin avausluennon otsikko. Luento on näkemälleni kokonaisuudelle aivan väärä nimi, mutta esityskään ei oikein kuvaa sitä, mitä tapahtui. Korkman ja Andersson vuorottelivat puheenvuoroissa ja välillä he esittivät kappaleen. Mukana oli Anderssonin itsensä kirjoittamia ja säveltämiä lauluja ja ainakin yhden oli kirjoittanut ja sanottanut Korkmanin Petter-veli. Joukkoon mahtui myös muutama klassikko. Enkä minä voinut olla koko ajan ajattelematta sitä, kuinka etuoikeutettu olinkaan, kun sain olla läsnä ja kokea sen kaiken. Korkman ja Andersson olivat tutustuneet yhteisen ystävän hautajaisissa. Vainajan leski oli pyytänyt heitä esiintymään. Korkman lauloi ja Andersson soitti. Hautajaisista oli sukeutunut hauskat juhlat: puhetta, viiniä ja naurua. Ja laulua.  Toiset haudataan yksin niin, että kanttorikaan ei välttämättä jouda paikalle ja toisten saattojuhlassa tehdään taidetta, joka kantaa S...

Saatanan homo ja valkoisen heteromiehen ahdinko

"Saatanan homo" raikaa koulun pihalla. Sitä säestää höhöttely ja pienten kukonpoikien keskinäinen kisailu ja töniminen. "Vittu, jätkä on ihan vitun homo... Jonne perkele." Nujuaminen jatkuu keskellä koulun käytävää. En millään jaksaisi kuunnella vittua koko koulupäivää, mutta jos ryhtyisi kielipoliisiksi, niin siinä riittäisi sarkaa ihan jokaiselle hetkelle. Sen lisäksi saisi kuunnella kaikenlaista viisastelua asiasta ja asian vierestä. Ehdotukseni oppilaille, että huutaisivat jatkossa pimppiä, jotta muistaisivat mistä puhuvat, ei ole tuottanut hedelmää. Teen siis kuten aina ja puutun muutamaan räikeimpään heittoon ja ajan mölyävää lauman ulos. Harmittaa. Milla Paloniemi: Kiroileva siili Silloin, kun itse olin ala-asteella, kielenkäyttö oli käytävillä siistimpää. Emme voineet huutaa, mitä sattuu, koska siihen puututtiin tiukasti. Rehtori nosti villeimmät takinkauluksesta naulakkoon ja jälki-istuntoa jaettiin kaikista kuulluista perkeleistä. Kerran jouduin va...