Turvaton odotus

Jatkuvasti, kun vuoden 2015 turvapaikanhakijoista puhutaan, puhutaan erityisesti lähdön syistä; miksi lähdetään ja kuka lähtee. Miksi pojat ja miehet lähtevät? Miksi Irakista, Iranista ja vaikkapa Marokosta lähdetään? Aika harva kysyy, miksi ihmiset eivät ole jääneet Afganistaniin, mutta silti monen mielestä sinne on hyvä palata. Minun poikani kertoivat lähtönsä syyksi käytännössä kolme asiaa:  1) lähtijä asui jossakin Afganistanin lähimaassa laittomana siirtolaisena. Lähimaat alkoivat kiristää politiikkaansa ja maahan laittomasti asettuneet olivat ja ovat jatkuvan palautusuhan alla (sic!) 2) Afganistanin tilanteen kiristyminen, Talebanin ja Isisin voimistuminen 3) hazaroiden kokema vaino.  Minun kaup ungissani on opettaja tosi sota. Tosi sota. Siellä kuolee ihmisiä koko ajan. Taleban on meidän kadulla. (Poika Kunduzin maakunnasta) Tiedätkö opettaja miksi minun sydän on nyt Suomessa? Minun kaupungissa hazaroilla oli ihan hyvä, mutta siellä ei ole työtä. Minun piti mennä ty...

Sanotaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Kliseiden klisee, mutta suurelta osin totta. Syntymän jälkeen on toisiakin lottoarvontoja. On lottovoitto syntyä terveenä. On lottovoitto syntyä perheeseen, jossa ollaan terveitä. On lottovoitto kasvaa kaupungissa, jossa on lapsiperheille hyvät palvelut. On lottovoitto, jos vanhemmilla on työtä ja terveyttä ja sen seurauksena mahdollisuus tarjota lapselle runsaasti elämän eväitä. On lottovoitto elää kaupungissa, jossa panostetaan koulutukseen. On lottovoitto kouluttautua haluamaansa ammattiin riippumatta vanhempien varallisuudesta tai varattomuudesta. Lottovoittoja on napsahtanut omallekin kohdalleni runsaasti, vaikka aina ei ole tullut seitsemää oikein. Joillakin muilla arvonnat ovatkin sitten menneet vähän toisella tavalla ja arpajaisvoittoja on muutenkin ollut jaossa hieman vähemmän kuin minulla tai vaikkapa minun lapsellani. Se, että sattuu syntymään maassa, jossa on ollut jatkuva aseellinen konflikti laskutavasta riippuen 30-300 ...

Kuva täältä: http://www.qkaasu.com/2008/05/03/paansarky/ Opettaminen on hauskaa - se on yksi hauskimmista asioista, jonka tiedän. Aina se ei mene putkeen ja yleensä se on myös vaikeaa. Mutta silloin, kun kaikki sujuu ja menee suunnitelmien mukaan niin opettaminen on kertakaikkisen mahtavaa. Se tunne, kun oppilas tajuaa vihdoin jonkin hankalan asian, jonka kanssa on  tahkottu pitkään. Mahtavaa! Se tunne, kun oppilas on itse oivaltanut jotakin sellaista, mitä ei häneltä ole edes osannut odottaa. Mieletöntä! Se tunne, kun voit aidosti auttaa oppilasta eteenpäin. Ei voi olla hienompaa! Ja sitten on ne muuten vaan hauskat tai ajattelemaan pistävät jutut. Suomen kieli on vaikeaa, sanotaan. Ja onhan se. Sattuipa eräänä koulupäivänä, että oppilaat halusivat tietää mitä tarkoittaa "Ei pää kestä." Aloitin lavean selityksen, esittelin synonyymeja ja avasin pään kestämättömyyttä kaikenlaisin esimerkein. Luokka oli yksi suuri kysymysmerkki. Pyrin yksinkertaistamaan ja helpottamaan ...

Edellinen postaus oli kuvapostaus. Kuvat olivat ottaneet ja kuvatekstit kirjoittaneet sellaiset perusopetukseen valmistavan opetuksen (valmo tai valo) oppilaat, jotka olivat vielä vuosi sitten luku- ja kirjoitustaidottomia. Valmo tarkoittaa käytännössä sitä, että opiskelijat opiskelevat suomea ja kertaavat ja opiskelevat oppiaineita, joita he tarvitsevat, jos osallistuvat opetukseen perusopetuksen puolella. Osa aloittaa opiskelun täysin alusta ja osalla on koulutaustaa enemmänkin.  تقسیم اقات lukujärjestys Yleisesti ottaen on arvioitu, että arkitilanteista selviämiseen tarvittavan kielitaidon voi saavuttaa noin vuodessa ja sujuvan kielitaidon 2-3 vuodessa. Akateemisen, koulussa vaadittavan kielitaitoatason saavuttaa keskimäärin 5-7 vuodesssa. Valmon päättyessä opiskelija on aina hyvin alussa kielenopiskelussaan ja tarvitsee vielä paljon tukea. Kuvapostauksen teksteistä voi huomata, että pitkäjänteisellä ja raa'alla työllä on mahdollista saavuttaa vieraan kielen...

Tässä on keskusta minä odotin bussia otin kuva koska talo on kaunis  lukujärjestys تقسیم اقات Savipäät مجسمه  Tämä kuva kaunis otin tämän kuvan muutama kuukausi sitten lähellä uuden vuoden ja sitten kävelin sillan yli   Minä menen kotiin ei ole äiti ja sisko koska minä menen kotiin olen yksin minä kaikki päivät menen kouluun ja kotiin sitten teen ruokaa tai luen kotitehtävä ja kuuntelen vähän musiikkia.  Minä ryokan ruokaa afganistanilainen, koska tosii hyvää ruokaa koska liiha rusinat riisi ja porkkana.  temä on laitilassa. menin rantaan ja sitten uimahalli. ja sitten kaikki lähti kotiin. 

Vein isoäidilleni kuuluneita kirjeitä kouluun ja luimme niitä.  Sotavuosina kirjoitetuissa kirjeissä isovanhempani (silloin vain seurusteleva pariskunta) puhuivat siitä, mitä he tekisivät, kun sota loppuu. Yllätyin, kun laskin, että viimeisin sota päättyi 33 vuotta ennen kuin minä synnyin. En ollut ajatellut sitä aikaisemmin. Afganistanissa on ollut jatkuva konflikti noin 30 vuotta. 33 vuotta ja rauha tuntuu itsestään selvältä. Samassa ajassa sotaankin tottuu. Vai tottuuko? Kun aloitimme kirjeen kirjoittamisen, aloitimme tutustumalla kirjeen muotoon ja kirjeenkirjoittamisen tapohin. Missä on tervehdys? Entä päiväys? Miten ja mihin kirjoitetaan osoite? Miten kirje päätetään? Miten me voisimme viestimme aloittaa? ”Hyvä kansanedustaja, …” Minulla oli suuret toiveet. Ajattelin, että se, mitä me olimme puhuneet, näkyisi kirjeissä. Mutta. Iso mutta. Perusopetuksen puolella voi nojata valmiiseen materiaaliin ja valmistella oppitunnit varsin pikkutarkasti. Tavallisesti tunnin voi myös ...

Kevät 2016 oli kohtuullisen hyvää aikaa. Oppilaat, jotka olivat tammikuussa minun silmissäni yksi mustatukkainen vakavailmeinen Mohammad, eriytyivät omaksi itsekseen. Aloin erottaa paitsi nimiä myös oppilaiden luonteenpiirteitä, tietoja ja taitoja. (Opettajakielellä puhutaan oppilaantuntemuksesta.) Ja se opiskelun riemu! Opettajaurani aikana olen opettanut monenlaisia oppilaita, mutta en koskaan näin sitoutunutta joukkoa. Oppilaat myöhästyivät erittäin harvoin. Yleensä ovi kävi puoli tuntia ennen koulun alkua. Kukaan ei lintsannut ja minua puhuteltiin Opettajaksi. Isolla O:lla. En kuullut koko keväänä luokassa yhtään vittua, mikä on nykykoulussa aikamoinen saavutus. (V-sanasta kirjoitan jossakin toisessa kirjoituksessa vähän lisää…) Intoa voitaneen selittää sillä, että osa kävi koulua ensimmäistä kertaa. "Opettaja, kun ei osaa lukea, on sokeampi kuin sokea." Toisaalta elämä vastaanottokeskuksessa on raskaampaa kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Pojat halusivat sieltä pois ...