Odottavan aika on pitkä

Kevät 2016 oli kohtuullisen hyvää aikaa. Oppilaat, jotka olivat tammikuussa minun silmissäni yksi mustatukkainen vakavailmeinen Mohammad, eriytyivät omaksi itsekseen. Aloin erottaa paitsi nimiä myös oppilaiden luonteenpiirteitä, tietoja ja taitoja. (Opettajakielellä puhutaan oppilaantuntemuksesta.) Ja se opiskelun riemu! Opettajaurani aikana olen opettanut monenlaisia oppilaita, mutta en koskaan näin sitoutunutta joukkoa.

Oppilaat myöhästyivät erittäin harvoin. Yleensä ovi kävi puoli tuntia ennen koulun alkua. Kukaan ei lintsannut ja minua puhuteltiin Opettajaksi. Isolla O:lla. En kuullut koko keväänä luokassa yhtään vittua, mikä on nykykoulussa aikamoinen saavutus. (V-sanasta kirjoitan jossakin toisessa kirjoituksessa vähän lisää…) Intoa voitaneen selittää sillä, että osa kävi koulua ensimmäistä kertaa. "Opettaja, kun ei osaa lukea, on sokeampi kuin sokea." Toisaalta elämä vastaanottokeskuksessa on raskaampaa kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Pojat halusivat sieltä pois heti kun mahdollista, joten aamutoimissa ei paljon vitkasteltu.

Oppilaat opiskelivat ja minä opetin. Samaan aikaan odotimme yhdessä ja erikseen. Kaikilla oli turvapaikanhakuprosessi kesken. Osa odotti aikaa Migrin haastatteluun, osa  oli siellä jo käynyt. Alkuperäisen aikataulun mukaan kaikkien haastattelujen piti olla tehty alkusyksystä 2016 eikä päätöksissä pitänyt kestää kauan. Kaikki olivat väsyneitä, mutta luokassa oli silti hyvä henki. Ja odotus. Kaiken takana oli odotus.

Oppilas A osoittautui supliikkimieheksi, jonka puheenlahjat olivat samaa sarjaa savolaisen torikauppiaan kanssa. Kirjoittaa hän ei osannut. Oppilas B oli täydellinen herrasmies, joka avasi ovet, kantoi tavarat ja siivosi muidenkin sotkut. Hän ei lukenut eikä kirjoittanut. C oppi kieltä ilmiömäistä vauhtia ja hänen kanssaan kertasimme 7. luokan matematiikkaa. D taas oli paras tanssija ja ammattihitsari , jonka silmät vetistivät auringossa, koska suojalaseitta hitsatessa niistä oli tullut valonarat. Koulusivistys puuttui häneltäkin. Oppilas F tiesi historiasta enemmän kuin ikätoverinsa perusopetuksen puolella ja haki kirjastosta koko ajan lisämateriaalia suomen opiskelun tueksi. Ja sitten tuli toukokuu 2016 ja Maahanmuuttovirasto julkaisi raporttinsa Afganistanin, Irakin ja Somalian turvallisuustilanteesta. Viraston mukaan Afganistaniin on turvallista palata. Aamulla kaikki oppilaat olivat hiljaa.

Oppilas, joka oli kotoisin Kunduzin alueelta Afganistanista, ei ollut kuullut perheestään sitten syksyn 2015. Kotona ei ollut puhelinta ja numero, joka hänellä oli jollekin naapurille, oli lakannut toimimasta. Haastattelussa hänen ikänsä kyseenalaistettiin. Häntä pyydettiin toimittamaan tazkira eli afganistanilainen henkilöllisyystodistus, jolla olisi voinut todistaa ikänsä. Sattuneesta syystä sellaista ei ollut saatavilla. Hänet ja moni muu pojista lähetettiin ikätestiin, jonka tarkoitus oli selvittää hakijan kalenteri-ikä. Asia oli tärkeä sekä nuorille että Maahanmuuttovirastolle, mutta päinvastaisista syistä.

Alle 18-vuotias saisi Suomesta todennäköisesti oleskeluluvan ainakin vuodeksi ja yli 18-vuotias saisi suurella todennäköisyydellä negatiivisen päätöksen hakemukseensa.  Suoraan sanottuna meistä näytti ja tuntui siltä, että Migrin tehtävä ei ollut selvittää suojelun tarvetta vaan etsiä syitä negatiivisen päätöksen tueksi. Täysi-ikäinen voi palata kotiin vaikka vanhempia ei tavoiteta. Vanhempia taas ei tavoiteta, koska maassa on täydellinen kaaos. Maahanmuuttoviraston mukaan sinne voi silti palata.

Yksi oppilas tuli kouluun silmäkulma auki. Hän oli nukkuessaan tippunut sängystä ja kolhinut otsansa pöydän kulmaan, koska yritti puolustautua vainoajilta. Toinen epäili olevansa hullu, sillä yö toisensa jälkeen toistuvissa painajaisissa tutut ja tuntemattomat ihmiset ahdistelivat häntä ja yrittivät tappaa hänet. Huonekaverit eivät saaneet pojan huudolta nukutuksi ja yksi vaihtoi huonetta, koska painajaisia näkevä huonekaveri pelotti häntä. Kolmas alkoi kuljettaa rukousnauhaa mukanaan, koska meistä maanpäällisistä ei ollut enää turvaksi. Kirkkokonsertissa oppilaat nukahtivat. Bussissa oppilaat nukahtivat ja joskus tunnilla joku saattoi nukahtaa. En heitä juuri herätellyt – nukkuivatpa edes jossakin.

Ensimmäiset turvapaikkapäätökset tulivat kesällä ja syksyllä 2016. Nyt minun luokassani istui poikia, joista osalla oli turvattu tulevaisuus ja viereisessä penkissä istui toinen, jolta oli viety toivo. Samaan aikaan osa nuorista odotti vielä pääsyään ensimmäiseen haastatteluun. Tunnelma luokassa oli varsin alakuloinen. Opiskelu jatkui, mutta yhä useampi toivoi, että opettaisin englantia. Sitä tarvittaisiin, jos joutuisi taas lähtemään. Osa nuorista kyseli Saksasta ja sen tilanteesta. Kanada ja Australia kuvattiin maahanmuuttajan paratiisina. Yritin toppuutella ja kertoa faktoja: ”Katsotaan nämä kortit nyt ensin. Saksa palauttaa sinut Suomeen. Australiaan ei pääse mitenkään. Ehkä tulee uusi raportti. Ehkä Afganistanissa alkaa avoin sota(!) ja saat jäädä. Älä luovuta.”

 

Vaikutti siltä, että se arki, jonka kanssa me elimme ja se totuus, joka oppilailla oli omasta kotimaastaan, ei ollut Suomen valtion tunnustamaa arkea ja totuutta. Lopulta en keksinyt muuta kuin että kirjoittaisimme kirjeen kansanedustajille.