Siirry pääsisältöön

Kuka, mitä ja miksi?

Tammikuu 2016, Turku. Tulkki, minä ja 12 poikaa. Jokaiselle pojalle aikaa 30 minuuttia. Minua jännittää ihan pirusti.


Hei, hauska tavata! Minä olen Riikka, opettaja. Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Missä olet käynyt koulua? Kuinka kauan olet käynyt koulua? Mitä sinä haaveilet? Tämä ei ole kuulustelu. Minulla on vaitiolovelvollisuus. Ruokavalio? Osallistutko koulun uskonnollisiin tilaisuuksiin? Saako sinua kuvata? Seuraava!

Sama haastattelu 12 kertaa. Suuta kuivaa. Viimeisten poikien kohdalla minua ei enää jännitä niin paljon, mutta jokaista poikaa pelottaa selvästi. Kädet tärisevät. Vastaukset ovat mekaanisia. Kukaan ei hymyile, mutta kaikki ovat ystävällisiä. Vastaukset vaihtelevat jonkun verran, mutta silti kaikki puuroutuu minun mielessäni ja minä en hahmota kuka on kuka. Lasken, että joukossa on viisi Mohammadia.

Kansalaisuus? Afganistanilainen. Mistä tulet? Iranista. Turkista. Pakistanista. Afganistanista. Minkä ikäinen olet? 17-vuotias. 16-vuotias. 17 ja puoli.

Mitä tästä tulee? Mitä ihmettä minulla on näille pojille annettavana?

Pojat tai oikeammin nuoret miehet tulivat Suomeen yksin ilman perhettä. He olivat osa sitä ihmisjoukkoa, joka liikkui Euroopassa vuonna 2015, ja jota kutsuttiin pakolaisaalloksi, -virraksi tai -tsunamiksi. Ikään kuin kyseessä olisi ollut hallitsematon luonnonvoima eikä joukkopako sodan ja sorron jaloista. Joukkopako, joka johtui lähtömaiden katastrofeista. Pako, joka noin 32 000 ihmisen kohdalla johti Suomeen kesällä ja syksyllä 2015.


Tämä blogi on saanut alkunsa minun ja muiden turvapaikanhakijoiden kanssa työskennelleiden ihmisten tarpeesta puhua ja saada äänemme kuuluviin. Kuluneiden puolentoista vuoden aikana on välillä tuntunut, että me huudamme kaiuttomassa huoneessa, jossa mikään viesti ei etene eikä ketään kiinnosta, mitä haluamme sanoa. Meillä on siis tarve saada sanotuksi se, mitä me olemme nähneet ja kuulleet, ja mitä olemme työssämme kohdanneet. Meillä on myös tarve antaa ääni meidän pojillemme, joilta se on niin kovin usein viety ja kertoa, miltä Suomi näyttää herran vuonna 2017 meidän näkökulmastamme.

Kommentit

Suosituimmat

Oppimisen ja peruskoulun ylistys - idealismista utopiaan (, ja vähän lahjakkuudesta)

Minä kadehdin 60-luvun virkamiesten naiivia utopiaa ja minä vihaan sitä. (M. J. Koivu) Pääsin viime viikolla opettamaan peruskoulun perusopetuksen ryhmää ja olin joltensakin hämmentynyt. Kuudesluokkalaiset oppilaat (, joilla toki oli hieman ongelmia työrauhan kanssa) keskustelivat siitä, miten on mahdollista yhdistää tieteellinen ja uskonnollinen maailmankuva. Onko mahdollista uskoa alkuräjähdykseen ja luomiskertomukseen yhtä aikaa? Samat oppilaat tiesivät, että metaani (vaikka he puhuivatkin lehmän pieruista) on kasvihuonekaasu ja yksi syy välttää lihansyöntiä. Oppilaat tiesivät myös, että hyönteisiä kasvatetaan ruoaksi, koska niitä on helppo tuottaa, ja ne ovat hyviä proteiininlähteitä. Kuuntelin oppilaiden juttuja haltioituneena samalla, kun yritin olla puuttumatta keskusteluun liiaksi. Opiskelua Suomalais-venäläisessä koulussa marraskuussa 2012. Koulun 2B -luokan oppilaat viittaavat.  Olin unohtanut, miten taitavia lapsia meillä peruskoulussa on, ja kuink...

Odottavan aika on pitkä

Kevät 2016 oli kohtuullisen hyvää aikaa. Oppilaat, jotka olivat tammikuussa minun silmissäni yksi mustatukkainen vakavailmeinen Mohammad, eriytyivät omaksi itsekseen. Aloin erottaa paitsi nimiä myös oppilaiden luonteenpiirteitä, tietoja ja taitoja. (Opettajakielellä puhutaan oppilaantuntemuksesta.) Ja se opiskelun riemu! Opettajaurani aikana olen opettanut monenlaisia oppilaita, mutta en koskaan näin sitoutunutta joukkoa. Oppilaat myöhästyivät erittäin harvoin. Yleensä ovi kävi puoli tuntia ennen koulun alkua. Kukaan ei lintsannut ja minua puhuteltiin Opettajaksi. Isolla O:lla. En kuullut koko keväänä luokassa yhtään vittua, mikä on nykykoulussa aikamoinen saavutus. (V-sanasta kirjoitan jossakin toisessa kirjoituksessa vähän lisää…) Intoa voitaneen selittää sillä, että osa kävi koulua ensimmäistä kertaa. "Opettaja, kun ei osaa lukea, on sokeampi kuin sokea." Toisaalta elämä vastaanottokeskuksessa on raskaampaa kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Pojat halusivat sieltä pois ...

Vapauttakaa Riitaoja!

  ”Sinisristilippumme, sinun puolestas elää ja kuolla...” Paitsi, että elämällä ei ollut niin väliksi. Kuolema oli se kallein uhri. Kullervon veljet lähtivät yksi toisensa jälkeen sotaan. Vanhemmat veljet ensin ja nuoremmat sitten. Kullervo ei lähtenyt. Hänen toinen silmänsä oli sokeutunut metsätöissä. Puolisokea ei kelvannut sotaan. Perkeleen silmä! Sen yhden väärään paikkaan osuneen oksan takia hän ei kelvannut edes tapettavaksi. Kullervo kynsi, kylvi, niitti, ruokki, rakensi, korjasi, pilkkoi, kantoi, vei, toi ja hikoili talvisodan alusta jatkosodan loppuun. Suo, kuokka ja Kullervo. Vieressä samaa työtä tekivät vanhukset, naiset ja lapset.  Veljistä ensimmäisenä kotiin palasivat ruumiit, sitten ruumiinsa rikkoneet ja viimeiseksi ne, jotka olivat välttäneet suorat osumat. Vanhin veli oli palannut rintamalta kunniamerkein koristeltuna jalkapuolena, nuorin tuli takaisin puulaatikossa, jota ei saanut avata. Mies laatikossa muuttui pyhäksi, paremmaksi pojaksi kuin kukaan. Ru...