Eräs ystäväni on juuri saanut väitöskirjansa valmiiksi ja väittelee piakkoin. Väitöstilaisuus ja sen jälkeinen karonkka ovat akateemisen maailman vaalituimpia perinteitä. Suuri akateeminen näytelmä, jossa kaikilla on oma roolinsa, omat vuorosanansa ja käyttäymiskoodistonsa. Kun ystävä viimeksi eilen avasi väitöspäivän kaavaa meille muille, tuli minulle tunne, jota ei oikeastaan aiemmin ole tullut. Paitsi lentokoneessa.
Hyvin nuorena tyttönä olin mukana järjestötoiminnassa ja kerran päädyin sen tiimoilta Italiaan. Lentokoneella. Ykkösluokassa. En ollut matkustanut vuosiin lentokoneessa enkä koskaan ensimmäisessä luokassa. En tiennyt lainkaan kuinka toimia. Lennon alussa lentoemäntä toi minulle ja muille ensimmäisen luokan matkustajille kuuman sideharsokäärön. Istuin sen verran edessä, että en voinut seurata, mitä muut tekivät. Olin pulassa ja nolona. Heittelin kuumaa kääröä kädestä toiseen ja yritin kurkkia huomaamattomasti taaksepäin, jotta näkisin, mitä muut sillä halvatun rullalla tekivät.
Seuraava ongelma tuli eteen, kun pääsin lentokoneesta ulos. En tiennyt, että minun tulee mennä portilta toiseen aulaan hakemaan laukkuani ja sieltä vielä tullin ohi, jotta pääsisin vastaantulijoiden luokse. Kaiken lisäksi korvani menivät laskussa lukkoon niin, että en kuullut kahteen päivään yhtään mitään. En osannut toimia, en kuullut mitään, enkä sen seurauksena ymmärtänyt mitään. Kaikenlisäksi olin niin väsynyt, että hyvä, että pysyin tolpillani. Oloni oli kaamea; ulkopuolinen, ujo, säikähtänyt ja onneton. Olin Italiassa!
Akateemiseen näytelmään osallistuminen on monelle vain kansakoulun käyneelle varmasti samankaltainen kokemus kuin tuo lentomatka minulle. Ihminen kasvaa osaksi omaa sosiaalista ympäristöään. Lentomatkat, opiskelu, akateeminen maailma, fine dining, maanviljely, avotulen sytyttäminen, eläinten käsittely, ruoanlaitto, kerrostaloelämä lähiössä... Kaikki ovat asioita, jotka sisältävät omia sääntöjään, järjestystä, taitoja ja tietoa, jotka osa saa äidinmaidossa ja toiset joutuvat opettelemaan. Toisaalta, jos on aina osannut tehdä ruskeaa kastiketta tai valita aterimet lautasen viereltä oikeassa järjestyksessä, ei voi ymmärtää kuinka vieraalta kastike tai jälkiruokahaarukka voi toisesta tuntua.
Minua vaivaa ajatus siitä, että on olemassa ihmisiä, joille on olemassa yksi yhteinen "suomalainen" kulttuuri. Oma kokemukseni on hyvin vahvasti se, että se maailma, jossa minä elän, ei aukene ollenkaan kaikille tämän maan kansalaisille - ei edes kaikille minun sukulaisilleni. Toisaalta monen suomalaisen maailma on minulle täydellisen vieras. En pärjäisi eräretkellä enkä osaa säilöä kurkkuja. Siitä huolimatta meillä useimmilla on jokin yhteinen kokemus siitä, mitä on olla suomalainen. Tai ainakin meillä on joitakin sellaisia yhteisiä normeja, tapoja ja odotuksia, joita noudatamme vain koska me olemme suomalaisia. Karjalanpiirakan päälle kuuluu munavoi, pinaattikeittoon puolikas muna ja sinappi hernekeittoon. Saunaan mennään alasti, bussissa ei istuta toisen viereen, jos tilaa on eikä krapulaa pidetä merkkinä holtittomasta juomisesta.
Me kaikki tunnistamme tiettyjä asioita vain siksi, että ne ovat osa meidän elinympäristöämme ja niiden merkitykset on avattu meille osana sitä maailmaa, johon meidät sosiaalistetaan. Me emme niitä pienimpiä sääntöjä kuitenkaan huomaa tai ajattele, ellei joku riko sääntöjä vastaan. Tervehtiminen, aterimet, paljas iho, pään peittäminen tai seisovasta pöydästä ruoan hakeminen... Sellaisia asioita, jotka eivät muualta tulleelle aukea ennen kuin virhe on jo tapahtunut. Veitsi suussa. Siinä menee minun henkilökohtainen rajani. Jos ruokaseurani laittaa veitsen suuhunsa, koen inhoa ja tuomitsen toisen juntiksi. (Ja tiedostan sen, enkä anna sen vaikuttaa omaan käyttäytymiseeni.)
Entinen Hesarin kolumnisti, (itseoppinut) tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoitti aiemmin tällä viikolla kolumnin siitä kuinka köyhien huonovointisuus syö rikkaiden hyvinvointia. Se, että meillä on joukko ihmisiä, jotka kokevat suurta osattomuutta yhteiskunnasta ja projisovat huonovointisuutensa vielä köyhempiin: turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin, on rikkailta pois. Kaaro epäilee, että jos köyhyys jatkaa kasvuaan samaa vauhtia kuin nyt näyttää, on se omiaan vahingoittamaan myös meidän yhteiskuntarauhaamme. Niin kauan kuin köyhä nokkii köyhää, saa rikas olla rauhassa.
Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan hienoimpia puolia on ollut mahdollisuus luokkaretkeen. Riippumatta siitä, mihin sosiaaliseen joukkoon olet sattunut syntymään, on siirtymä ylöspäin ilman suurta varallisuutta ollut mahdollista. Vaikka työväenluokan edustaja on saattanut kokea olonsa epämukavaksi akateemisessa näytelmässä, on hän voinut siihen osallistua.
Mikä näiden meidän yhteisten näytelmien syvempi merkitys on? Luulen, että se on siinä, että ne toimivat sosiaalisena liimana. Minut sitoo omaan yhteisööni se, että minä osaan toimia ilman, että joudun ajattelemaan niitä arjen pieniä juttuja. Tarvittaessa tiedän, milloin kirkossa noustaan seisomaan ja miksi. Minä osaan antaa tilaa ja samalla minä odotan, että minulle annetaan tilaa. Minä erotan milloin kaupan kassa on töykeä ja asiaton ja milloin hän on vain suomalainen. Kaikki nämä "pienet" asiat tekevät sen, että olen kotona. Minä osaan leikkiä oman yhteisöni mukana enkä halutessani juuri erotu joukosta.
Sitä iloa ei muualta tulleelle, ihonväriltään valtaväestöstä poikkeavalle, vaikeasti vammaiselle tai vaikkapa sukupuoli-identiteetiltään valtavirrasta poikkeavalle, helposti joukosta erottuvalle, anneta. Mahdollisuus sulautua tapettiin niin halutessaan, on valtaa. Mahdollisuus saada äänensä kuuluviin, jos ei halua sulautua tapettiin, on valtaa. Se, että osaa toimia ympäröivän yhteisön ehdoilla ilman ylimääräistä ponnistelua, on valtaa. Valinnan mahdollisuudet ovat valtaa. Nyt näyttää siltä, että meidän hallituksemme on leikkaamassa koulutusta niin, että se ei ole enää pian mahdollista. Toisaalta kotouttamistoimet ovat sen verran tehottomia, että maahanmuuttajien luokkaretki on usein utopiaa.
Koulutus on antanut monille myös sanoja kuvata omaa kokemustaan maailmasta. Maailma, jossa sanat ovat kaikilla, on myös maailma, jossa kaikilla on valtaa. Jos osa väestä jätetään ulkopuolelle ja annetaan heille viihdettä, suuria tunteita ja mahdollisuus valita tietonsa sen perusteella, mikä "tuntuu" hyvältä, päädymme tilanteeseen, jossa mielikuvat syövät faktat. Tiedon valta muuttuu kokonaan rahan vallaksi. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun on nokittu väkeä hengiltä, mutta siltikään köyhän osa ei parane? Noustaisiinko meilläkin barrikadeille?
Se sideharsokääre oli muuten tarkoitettu käsien ja kasvojen puhdistamista varten.
************
Tässä oli huomattavasti parempi (?!) kirjoitus aiemmin, jossa viittasin myös Katriina Järvisen ja Laura Kolben ansiokkaaseen kirjaan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta (Kirjapaja, Helsinki 2007). He olivat Kaaron kanssa samalla asialla jo kymmenen vuotta sitten. Mutta siitä en kirjoita enää uudestaan, koska minua vi*****taa. Jostakin syystä (omastani?) kirjoitus on kadonnut jonnekin bittiavaruuteen. Ymph. Ei tästä sen enempää. Paitsi, että tuosta erittäin hyvästä kirjasta voi lukea lisää esim. täältä, jos ei kirjaa jaksa lukea. Pääsee sitä vähemmälläkin ideasta kiinni.
Hyvin nuorena tyttönä olin mukana järjestötoiminnassa ja kerran päädyin sen tiimoilta Italiaan. Lentokoneella. Ykkösluokassa. En ollut matkustanut vuosiin lentokoneessa enkä koskaan ensimmäisessä luokassa. En tiennyt lainkaan kuinka toimia. Lennon alussa lentoemäntä toi minulle ja muille ensimmäisen luokan matkustajille kuuman sideharsokäärön. Istuin sen verran edessä, että en voinut seurata, mitä muut tekivät. Olin pulassa ja nolona. Heittelin kuumaa kääröä kädestä toiseen ja yritin kurkkia huomaamattomasti taaksepäin, jotta näkisin, mitä muut sillä halvatun rullalla tekivät.
Seuraava ongelma tuli eteen, kun pääsin lentokoneesta ulos. En tiennyt, että minun tulee mennä portilta toiseen aulaan hakemaan laukkuani ja sieltä vielä tullin ohi, jotta pääsisin vastaantulijoiden luokse. Kaiken lisäksi korvani menivät laskussa lukkoon niin, että en kuullut kahteen päivään yhtään mitään. En osannut toimia, en kuullut mitään, enkä sen seurauksena ymmärtänyt mitään. Kaikenlisäksi olin niin väsynyt, että hyvä, että pysyin tolpillani. Oloni oli kaamea; ulkopuolinen, ujo, säikähtänyt ja onneton. Olin Italiassa!
Akateemiseen näytelmään osallistuminen on monelle vain kansakoulun käyneelle varmasti samankaltainen kokemus kuin tuo lentomatka minulle. Ihminen kasvaa osaksi omaa sosiaalista ympäristöään. Lentomatkat, opiskelu, akateeminen maailma, fine dining, maanviljely, avotulen sytyttäminen, eläinten käsittely, ruoanlaitto, kerrostaloelämä lähiössä... Kaikki ovat asioita, jotka sisältävät omia sääntöjään, järjestystä, taitoja ja tietoa, jotka osa saa äidinmaidossa ja toiset joutuvat opettelemaan. Toisaalta, jos on aina osannut tehdä ruskeaa kastiketta tai valita aterimet lautasen viereltä oikeassa järjestyksessä, ei voi ymmärtää kuinka vieraalta kastike tai jälkiruokahaarukka voi toisesta tuntua.
Minua vaivaa ajatus siitä, että on olemassa ihmisiä, joille on olemassa yksi yhteinen "suomalainen" kulttuuri. Oma kokemukseni on hyvin vahvasti se, että se maailma, jossa minä elän, ei aukene ollenkaan kaikille tämän maan kansalaisille - ei edes kaikille minun sukulaisilleni. Toisaalta monen suomalaisen maailma on minulle täydellisen vieras. En pärjäisi eräretkellä enkä osaa säilöä kurkkuja. Siitä huolimatta meillä useimmilla on jokin yhteinen kokemus siitä, mitä on olla suomalainen. Tai ainakin meillä on joitakin sellaisia yhteisiä normeja, tapoja ja odotuksia, joita noudatamme vain koska me olemme suomalaisia. Karjalanpiirakan päälle kuuluu munavoi, pinaattikeittoon puolikas muna ja sinappi hernekeittoon. Saunaan mennään alasti, bussissa ei istuta toisen viereen, jos tilaa on eikä krapulaa pidetä merkkinä holtittomasta juomisesta.
Me kaikki tunnistamme tiettyjä asioita vain siksi, että ne ovat osa meidän elinympäristöämme ja niiden merkitykset on avattu meille osana sitä maailmaa, johon meidät sosiaalistetaan. Me emme niitä pienimpiä sääntöjä kuitenkaan huomaa tai ajattele, ellei joku riko sääntöjä vastaan. Tervehtiminen, aterimet, paljas iho, pään peittäminen tai seisovasta pöydästä ruoan hakeminen... Sellaisia asioita, jotka eivät muualta tulleelle aukea ennen kuin virhe on jo tapahtunut. Veitsi suussa. Siinä menee minun henkilökohtainen rajani. Jos ruokaseurani laittaa veitsen suuhunsa, koen inhoa ja tuomitsen toisen juntiksi. (Ja tiedostan sen, enkä anna sen vaikuttaa omaan käyttäytymiseeni.)
Entinen Hesarin kolumnisti, (itseoppinut) tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoitti aiemmin tällä viikolla kolumnin siitä kuinka köyhien huonovointisuus syö rikkaiden hyvinvointia. Se, että meillä on joukko ihmisiä, jotka kokevat suurta osattomuutta yhteiskunnasta ja projisovat huonovointisuutensa vielä köyhempiin: turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin, on rikkailta pois. Kaaro epäilee, että jos köyhyys jatkaa kasvuaan samaa vauhtia kuin nyt näyttää, on se omiaan vahingoittamaan myös meidän yhteiskuntarauhaamme. Niin kauan kuin köyhä nokkii köyhää, saa rikas olla rauhassa.
Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan hienoimpia puolia on ollut mahdollisuus luokkaretkeen. Riippumatta siitä, mihin sosiaaliseen joukkoon olet sattunut syntymään, on siirtymä ylöspäin ilman suurta varallisuutta ollut mahdollista. Vaikka työväenluokan edustaja on saattanut kokea olonsa epämukavaksi akateemisessa näytelmässä, on hän voinut siihen osallistua.
Mikä näiden meidän yhteisten näytelmien syvempi merkitys on? Luulen, että se on siinä, että ne toimivat sosiaalisena liimana. Minut sitoo omaan yhteisööni se, että minä osaan toimia ilman, että joudun ajattelemaan niitä arjen pieniä juttuja. Tarvittaessa tiedän, milloin kirkossa noustaan seisomaan ja miksi. Minä osaan antaa tilaa ja samalla minä odotan, että minulle annetaan tilaa. Minä erotan milloin kaupan kassa on töykeä ja asiaton ja milloin hän on vain suomalainen. Kaikki nämä "pienet" asiat tekevät sen, että olen kotona. Minä osaan leikkiä oman yhteisöni mukana enkä halutessani juuri erotu joukosta.
Sitä iloa ei muualta tulleelle, ihonväriltään valtaväestöstä poikkeavalle, vaikeasti vammaiselle tai vaikkapa sukupuoli-identiteetiltään valtavirrasta poikkeavalle, helposti joukosta erottuvalle, anneta. Mahdollisuus sulautua tapettiin niin halutessaan, on valtaa. Mahdollisuus saada äänensä kuuluviin, jos ei halua sulautua tapettiin, on valtaa. Se, että osaa toimia ympäröivän yhteisön ehdoilla ilman ylimääräistä ponnistelua, on valtaa. Valinnan mahdollisuudet ovat valtaa. Nyt näyttää siltä, että meidän hallituksemme on leikkaamassa koulutusta niin, että se ei ole enää pian mahdollista. Toisaalta kotouttamistoimet ovat sen verran tehottomia, että maahanmuuttajien luokkaretki on usein utopiaa.
Koulutus on antanut monille myös sanoja kuvata omaa kokemustaan maailmasta. Maailma, jossa sanat ovat kaikilla, on myös maailma, jossa kaikilla on valtaa. Jos osa väestä jätetään ulkopuolelle ja annetaan heille viihdettä, suuria tunteita ja mahdollisuus valita tietonsa sen perusteella, mikä "tuntuu" hyvältä, päädymme tilanteeseen, jossa mielikuvat syövät faktat. Tiedon valta muuttuu kokonaan rahan vallaksi. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun on nokittu väkeä hengiltä, mutta siltikään köyhän osa ei parane? Noustaisiinko meilläkin barrikadeille?
Se sideharsokääre oli muuten tarkoitettu käsien ja kasvojen puhdistamista varten.
************
Tässä oli huomattavasti parempi (?!) kirjoitus aiemmin, jossa viittasin myös Katriina Järvisen ja Laura Kolben ansiokkaaseen kirjaan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta (Kirjapaja, Helsinki 2007). He olivat Kaaron kanssa samalla asialla jo kymmenen vuotta sitten. Mutta siitä en kirjoita enää uudestaan, koska minua vi*****taa. Jostakin syystä (omastani?) kirjoitus on kadonnut jonnekin bittiavaruuteen. Ymph. Ei tästä sen enempää. Paitsi, että tuosta erittäin hyvästä kirjasta voi lukea lisää esim. täältä, jos ei kirjaa jaksa lukea. Pääsee sitä vähemmälläkin ideasta kiinni.
Kommentit
Lähetä kommentti
Täällä pätevät peruskoulun käytössäännöt. Kiroilu, kiusaaminen ja ilkivalta ovat syitä antaa jälki-istuntoa ja jatkuvasti toistuessaan johtavat väliaikaiseen erottamiseen. Vakavat tapaukset aiheuttavat välittömän erottamisen.
Muista siis hyvät tavat ja asiallinen kielenkäyttö! Asia, jota ei osaa esittää kohteliaasti, ei ole sanomisen arvoinen.