Minusta on hauska tietää kaikenlaista ja pystyn innostumaan asioista, joista en periaatteessa tiennyt voivani kiinnostua millään muotoa. Hienoimpia innostumisen kokemuksia oli muinainen lukion lukulomanaikainen matematiikan kertauskurssi. Ai että! Siihen asti olin vältellyt matematiikkaa parhaani ja laiskuuteni mukaan, mutta kurssin aikana tapahtui jonkunlainen naksahdus. Matematiikka voi olla kaunista, se voi olla kivaa ja ennen kaikkea se voi tarjota riemastuttavaa oivaltamisen iloa!
Kiitos innostuksestani kuului asiastaan innostuneelle opettajalle, mutta myös sille, että vihdoin tein riittävästi töitä. Matematiikka vaatii istumalihaksia. Lopulta todistuksessa oli lyhyestä matematiikasta numero seitsemän, mutta kirjoituksista sain kaikki yllättäneen eximian. (Odotan vielä, että joku päivä innostun tekniikasta - moottoreista ja sen sellaisista. Toistaiseksi aihe ei ole tullut riittävän lähelle, jotta olisin jaksanut asiaan paneutua.)
Hesarissa (kyllä minä ihan oikeasti muutakin luen!) oli viime viikolla juttu Kansallisarkiston selvityksestä, jonka mukaan suomalaiset SS-miehet osallistuivat juutalaisten ja siviilien surmaamiseen eli sotarikoksiin. Jälleen kerran hämmennyin jutun kommenttikentässä. Kommentoijat protestoivat uutisoinnissa käytettyjä sanavalintoja uutisen sisällön lisäksi. SS-miesten teoista ei kommentoijien mukaan ollut faktatietoa ja punavihreät mustamaalasivat vanhoja sotasankareita. Ja syy oli se, että tutkijat sanoivat, että asiat ovat todennäköisesti näin. Ihmiset siis vaativat saada tietää totuuden menneisyydestä. Kovia faktoja ja totuutta, kiitos. "Wie es eigentlich gewesen ist!" rankelaisittain ilmaistuna.
Yksi minun tämän hetkisistä opiskelijoistani oli täysin tuskastunut siitä, että historioitsijat eivät tunnu hänen mielestään olevan mistään yhtä mieltä ja silloinkin, kun ovat, voi tulkinta muuttua. Ajatus on kärjistetty, mutta on siinä totuuttakin (sic!) mukana. Matematiikassa on "totuuksia". Kun joku on todistettu, niin siitä ei tarvitse enää keskustella. Asia on niin kuin on todistettu. MOT. Mutta ihmistieteissä ei tällaisia totuuksia ole, koska ihmisen elämässä ei ole totuuksia.
Hesarissa (kyllä minä ihan oikeasti muutakin luen!) oli viime viikolla juttu Kansallisarkiston selvityksestä, jonka mukaan suomalaiset SS-miehet osallistuivat juutalaisten ja siviilien surmaamiseen eli sotarikoksiin. Jälleen kerran hämmennyin jutun kommenttikentässä. Kommentoijat protestoivat uutisoinnissa käytettyjä sanavalintoja uutisen sisällön lisäksi. SS-miesten teoista ei kommentoijien mukaan ollut faktatietoa ja punavihreät mustamaalasivat vanhoja sotasankareita. Ja syy oli se, että tutkijat sanoivat, että asiat ovat todennäköisesti näin. Ihmiset siis vaativat saada tietää totuuden menneisyydestä. Kovia faktoja ja totuutta, kiitos. "Wie es eigentlich gewesen ist!" rankelaisittain ilmaistuna.
Yksi minun tämän hetkisistä opiskelijoistani oli täysin tuskastunut siitä, että historioitsijat eivät tunnu hänen mielestään olevan mistään yhtä mieltä ja silloinkin, kun ovat, voi tulkinta muuttua. Ajatus on kärjistetty, mutta on siinä totuuttakin (sic!) mukana. Matematiikassa on "totuuksia". Kun joku on todistettu, niin siitä ei tarvitse enää keskustella. Asia on niin kuin on todistettu. MOT. Mutta ihmistieteissä ei tällaisia totuuksia ole, koska ihmisen elämässä ei ole totuuksia.
 |
| Joku Hegel, Ranke tai kuka lie. |
Kaikki (siis aivan kaikki) on tulkintaa todellisuudesta. Tulkinta on joskus perustellumpi kuin toisinaan, mutta silti aina on kyse tulkinnasta. Ihmisen mieli ei ole luotettava lähde. Historioitsija kokoaa käytettävissä olevat lähteet, liittää ne kontekstiin ja muihin lähteisiin, ja tuottaa mahdollisimman perustellun tulkinnan: näin tämä todennäköisesti meni. Jos lähteitä tulee lisää tai niistä tehdyt tulkinnat voidaan perustellusti kyseenalaistaa, niin tulkintaa tarkistetaan. Niin tiede toimii.
Elämme vaalikevättä. Puolueet ja monet poliitikot yrittävät saada nyt huomiota, nostaa omia ajatuksiaan esiin ja profiloitua niin, että puolue menestyisi ja edustajan paikka varmistuisi. Ja niinhän sen edustuksellisessa demokratiassa kuuluukin mennä. Mutta... Syksyllä ennustettiin ilmastovaaleja, joulun alla oli selvää, että tulee maahanmuuttovaalit, mutta nyt näyttäisi siltä, että tuleekin sote-/vanhustenhoitovaalit. Aiheet vaihtuvat viikoittain, ellei päivittäin ja aina meillä on samat naamat kertomassa, kuinka asiat ovat ja mistä ne johtuvat ja mitä asioille tulisi tehdä. Ihmettelen missä vaiheessa ihmiset ovat ehtineet ottaa selvää ja ajatella asioita? Missä ovat perustellut tulkinnat?
Hiljattain nettikeskustelussa eräs sinällään osaavalta vaikuttava mies kommentoi, että "Minulle itselleni riittää se, että joku eduskuntavaaliehdokas esittää joitain lukuja asiasta, minkä jokainen kyllä tietää." Olin ja olen äärestä laitaan hämmentynyt. Jollekulle periaatteessa järkevälle ihmiselle todella riittää, että hänelle esitetään asioita, joista hän on jo valmiiksi samaa mieltä! Kaikki eivät koekaan tarvetta tarkistaa itselleen väitetyn tai edes omien väitteittensä perusteita. Järkevä ihminen ei siis välttämättä pelkääkään, että hän tulee harhaanjohdetuksi.
Ystäväni kirjoitti väitöskirjaansa pitkään ja hartaasti. Syitä siihen oli monia, eikä ollenkaan vähäisimpänä se, että aihe oli vaikea. Väitöstilaisuudessa ja karonkassa vastaväittäjä totesi, että työ oli hyvin perusteellinen, perusteltu ja osoitti suurta asiantuntemusta. Jonkinlaisena miinuksensa hän mainitsi työhön käytetyn ajan ja viittasi siihen, että kauan tehty väitöstutkimus hidasti pääsyä taloudellisesti kannattavampiin töihin. Nopea ajattelu olisi siis jossakin mielessä korvannut ajattelun heikkoutta tai auki jääneitä kysymyksiä. Toisaalta vastaväittäjä kyllä muisteli haikeudella aikaa, jolloin tutkijalla oli oikeasti aikaa ajatella.
Poliitikoilta vaaditaan reaktioita kommentteja ajassa, jossa ne eivät missään nimessä voi olla perusteltuja. Lakeja ja lausuntoja laaditaan kiireessä. Juttuja kirjoitetaan kiireessä. Tiedettä tehdään kiireessä. Ja lopputulos on, että olemme keskellä tilannetta, jota kukaan ei ole halunnut eikä tarkoittanut. (Minulta saisi taatusti äänen sellainen poliitikko, joka toteaisi, että ei tiedä jostakin asiasta riittävästi ja lupaisi etsiä ihmisen tai ihmiset, jotka tietävät ja palaisi asiaan perusteiden kera. Se se olisi jotakin.)
Vuonna 1996 ilmestyi kirja Maailmankulttuurin synty (toim. Eero Kuparinen). Siinä silloinen Turun Yliopiston yleisen historian lehtori, nykyinen emeritus, Matti Männikkö kirjoittaa:
"On siis syytä varautua siihen, että perinteisestä kansallisvaltiosta kiinnipitäminen jatkuu sitkeänä lähitulevaisuudessa, ja se rajoittaa ja mutkistaa globalisoitumisprosessia. Toisaalta kansainvälisen järjestyksen ylläpito vaatinee, että kansallisvaltio jonkin tyyppisenä säilyy ainakin toistaiseksi, sillä uudet kansainvälisen järjestelmän yksiköt - regionaaliset ja ylikansalliset alueet - ovat vielä heikosti organisoituneita. Syntyy siis paradoksi: kansallisvaltiota tarvitaan yhä, jotta kansainvälistymistä voitaisiin jotenkin ohjata ja hallita."(Männikkö 1996, 278-279.)
Samassa tekstissä Männikkö nostaa esiin sen, että tulevaisuuden (siis tämän meidän nykyisyyden) haasteita tulevat todennäköisesti olemaan väestönkasvu, siirtolaisuus ja pakolaisuus, ympäristön saastuminen ja ilmastonmuutos, länsimaisen kulttuurin ekspansioon kielteisesti suhtautuvat kulttuuripiirit ja talouden globalisoituminen, ja siitä mahdollisesti seuraava protektionistinen talouspolitiikka ja pääoman liikkeiden nopeutuminen. Uskallan väittää, että Männikön ennustajanlahjat olivat rauhassa ja ajan kanssa rakennetun asiantuntijuuden seurausta.
Elämme vaalikevättä. Puolueet ja monet poliitikot yrittävät saada nyt huomiota, nostaa omia ajatuksiaan esiin ja profiloitua niin, että puolue menestyisi ja edustajan paikka varmistuisi. Ja niinhän sen edustuksellisessa demokratiassa kuuluukin mennä. Mutta... Syksyllä ennustettiin ilmastovaaleja, joulun alla oli selvää, että tulee maahanmuuttovaalit, mutta nyt näyttäisi siltä, että tuleekin sote-/vanhustenhoitovaalit. Aiheet vaihtuvat viikoittain, ellei päivittäin ja aina meillä on samat naamat kertomassa, kuinka asiat ovat ja mistä ne johtuvat ja mitä asioille tulisi tehdä. Ihmettelen missä vaiheessa ihmiset ovat ehtineet ottaa selvää ja ajatella asioita? Missä ovat perustellut tulkinnat?
Hiljattain nettikeskustelussa eräs sinällään osaavalta vaikuttava mies kommentoi, että "Minulle itselleni riittää se, että joku eduskuntavaaliehdokas esittää joitain lukuja asiasta, minkä jokainen kyllä tietää." Olin ja olen äärestä laitaan hämmentynyt. Jollekulle periaatteessa järkevälle ihmiselle todella riittää, että hänelle esitetään asioita, joista hän on jo valmiiksi samaa mieltä! Kaikki eivät koekaan tarvetta tarkistaa itselleen väitetyn tai edes omien väitteittensä perusteita. Järkevä ihminen ei siis välttämättä pelkääkään, että hän tulee harhaanjohdetuksi.
Ystäväni kirjoitti väitöskirjaansa pitkään ja hartaasti. Syitä siihen oli monia, eikä ollenkaan vähäisimpänä se, että aihe oli vaikea. Väitöstilaisuudessa ja karonkassa vastaväittäjä totesi, että työ oli hyvin perusteellinen, perusteltu ja osoitti suurta asiantuntemusta. Jonkinlaisena miinuksensa hän mainitsi työhön käytetyn ajan ja viittasi siihen, että kauan tehty väitöstutkimus hidasti pääsyä taloudellisesti kannattavampiin töihin. Nopea ajattelu olisi siis jossakin mielessä korvannut ajattelun heikkoutta tai auki jääneitä kysymyksiä. Toisaalta vastaväittäjä kyllä muisteli haikeudella aikaa, jolloin tutkijalla oli oikeasti aikaa ajatella.
Poliitikoilta vaaditaan reaktioita kommentteja ajassa, jossa ne eivät missään nimessä voi olla perusteltuja. Lakeja ja lausuntoja laaditaan kiireessä. Juttuja kirjoitetaan kiireessä. Tiedettä tehdään kiireessä. Ja lopputulos on, että olemme keskellä tilannetta, jota kukaan ei ole halunnut eikä tarkoittanut. (Minulta saisi taatusti äänen sellainen poliitikko, joka toteaisi, että ei tiedä jostakin asiasta riittävästi ja lupaisi etsiä ihmisen tai ihmiset, jotka tietävät ja palaisi asiaan perusteiden kera. Se se olisi jotakin.)
Vuonna 1996 ilmestyi kirja Maailmankulttuurin synty (toim. Eero Kuparinen). Siinä silloinen Turun Yliopiston yleisen historian lehtori, nykyinen emeritus, Matti Männikkö kirjoittaa:
"On siis syytä varautua siihen, että perinteisestä kansallisvaltiosta kiinnipitäminen jatkuu sitkeänä lähitulevaisuudessa, ja se rajoittaa ja mutkistaa globalisoitumisprosessia. Toisaalta kansainvälisen järjestyksen ylläpito vaatinee, että kansallisvaltio jonkin tyyppisenä säilyy ainakin toistaiseksi, sillä uudet kansainvälisen järjestelmän yksiköt - regionaaliset ja ylikansalliset alueet - ovat vielä heikosti organisoituneita. Syntyy siis paradoksi: kansallisvaltiota tarvitaan yhä, jotta kansainvälistymistä voitaisiin jotenkin ohjata ja hallita."(Männikkö 1996, 278-279.)
Samassa tekstissä Männikkö nostaa esiin sen, että tulevaisuuden (siis tämän meidän nykyisyyden) haasteita tulevat todennäköisesti olemaan väestönkasvu, siirtolaisuus ja pakolaisuus, ympäristön saastuminen ja ilmastonmuutos, länsimaisen kulttuurin ekspansioon kielteisesti suhtautuvat kulttuuripiirit ja talouden globalisoituminen, ja siitä mahdollisesti seuraava protektionistinen talouspolitiikka ja pääoman liikkeiden nopeutuminen. Uskallan väittää, että Männikön ennustajanlahjat olivat rauhassa ja ajan kanssa rakennetun asiantuntijuuden seurausta.
Muutama kysymys nousee etsimättä mieleen. Onko meillä enää aikaa asiantuntijuuteen? Tunnistammeko asiantuntijuuden, kun siihen törmäämme? Tunnistammeko asiat, joita emme tiedä tai osaa? Vaadimmeko "tosiasioita", jotka vahvistavat meidän valmiiksi kiveen hakattuja ajatuksiamme? Jaksammeko nähdä vaivaa, jota ymmärtäminen vaatii? Innostummeko uuden oppimisesta? Kunnioitammeko toisten ponnisteluja sellaisten asioiden parissa, joita emme itse ymmärrä? Olemmeko rottia pillipiiparin johdatuksessa?
jk. Tarkistin von Ranken sanomisia tätä kirjoitusta varten. Ihan hyvä, koska minä olen pistänyt hänen sanansa jo pitkään Hegelin suuhun. Hävettää. Mutta ymmärsinpäs silti tarkistaa enkä vain luottanut, että menee riittävän lähelle.
*****************
Männikkö, Matti: Maailmankulttuurin tulevaisuus. Maailmankulttuurin synty. Toim. Eero Kuparinen. Yleinen historia Turun Yliopisto, Turku 1996, 270-279.
Mitään ei ole jaettu yhtä oikeudenmukaisesti kuin tervettä järkeä - kukaan ei tunne tarvitsevansa sitä lisää.René Descartes (1596-1650)
jk. Tarkistin von Ranken sanomisia tätä kirjoitusta varten. Ihan hyvä, koska minä olen pistänyt hänen sanansa jo pitkään Hegelin suuhun. Hävettää. Mutta ymmärsinpäs silti tarkistaa enkä vain luottanut, että menee riittävän lähelle.
*****************
Männikkö, Matti: Maailmankulttuurin tulevaisuus. Maailmankulttuurin synty. Toim. Eero Kuparinen. Yleinen historia Turun Yliopisto, Turku 1996, 270-279.
Kommentit
Lähetä kommentti
Täällä pätevät peruskoulun käytössäännöt. Kiroilu, kiusaaminen ja ilkivalta ovat syitä antaa jälki-istuntoa ja jatkuvasti toistuessaan johtavat väliaikaiseen erottamiseen. Vakavat tapaukset aiheuttavat välittömän erottamisen.
Muista siis hyvät tavat ja asiallinen kielenkäyttö! Asia, jota ei osaa esittää kohteliaasti, ei ole sanomisen arvoinen.