Vein isoäidilleni kuuluneita kirjeitä kouluun ja luimme niitä. Sotavuosina kirjoitetuissa kirjeissä isovanhempani (silloin vain seurusteleva pariskunta) puhuivat siitä, mitä he tekisivät, kun sota loppuu. Yllätyin, kun laskin, että viimeisin sota päättyi 33 vuotta ennen kuin minä synnyin. En ollut ajatellut sitä aikaisemmin. Afganistanissa on ollut jatkuva konflikti noin 30 vuotta. 33 vuotta ja rauha tuntuu itsestään selvältä. Samassa ajassa sotaankin tottuu. Vai tottuuko?
Kun aloitimme kirjeen kirjoittamisen, aloitimme tutustumalla kirjeen muotoon ja kirjeenkirjoittamisen tapohin. Missä on tervehdys? Entä päiväys? Miten ja mihin kirjoitetaan osoite? Miten kirje päätetään? Miten me voisimme viestimme aloittaa? ”Hyvä kansanedustaja, …” Minulla oli suuret toiveet. Ajattelin, että se, mitä me olimme puhuneet, näkyisi kirjeissä. Mutta. Iso mutta.
Perusopetuksen puolella voi nojata valmiiseen materiaaliin ja valmistella oppitunnit varsin pikkutarkasti. Tavallisesti tunnin voi myös pitää sellaisena kuin miksi sen on suunnitellut. Perusopetuksen kaikilla opiskelijoilla on samankaltainen käsitys siitä miten meillä koulutyötä tehdään ja opettaja voi turvallisesti olettaa, että joitakin perusjuttuja hallitsevat kaikki. Valmistavassa opetuksessa tilanne on aivan toinen. Suunnitelmat muuttuvat usein lennossa, koska homma ei jostain syystä vain toimi tai tulee jotakin muuta, joka keskeyttää opiskelun. Nyt osoittautui, että kirjeen kirjoittaminen oli liian vaikeaa. Kirje tapana vaikuttaa oli tuntematon ihmisille, joiden lähisukulaiset ovat kaikki luku- ja kirjoitustaidottomia. Toisaalta valituskirjeen kirjoittaminen hierarkiassa ylempänä olevalle, on Afganistanin tai Iranin kaltaisessa maassa varsin riskaabeli teko, johon ei helposti löydy oikeaa muotoa.
Kirje sellaisena kuin minä sen ymmärrän, oli siis oppilailleni täysin tuntematon formaatti Näin antamastani perehdytyksestä huolimatta. Oppilaat kirjoittivat kirjeisiinsä paljon turhaa ja vain vähän asiaa. Kukaan ei kirjoittanut kuolemanpelosta vaan kirjeissä valitettiin kylmästä huoneesta. Kukaan ei kertonut, kuinka hän valvoi yöt läpeensä vaan kirjoitti siitä, missä hän opiskeli. (Ja kuinka taitava ja ihana opettaja hänellä oli. Hah!) Aloin epäillä kirjoittamisen mielekkyyttä minään muuna paitsi kirjoitusharjoituksena. Ja sitten se jäi.
Kirjeet aloitettiin suurella tohinalla, mutta valmista ei tullut. Syy oli siinä, että minä en oikein tiennyt miten olisin voinut viedä projektin loppuun. Yleensä muuttuvat suunnitelmat ovat minulle ihan ok, mutta nyt kirjeen kirjoittamatta jättäminen harmitti minua vietävästi. Kansanedustajien pitäisi kuulla, mitä oppilailla on sanottavanaan. Edustajien pitäisi tietää, miten tehdyt päätökset vaikuttavat ihmisten elämään.
Samaan aikaan, kun me kirjoitimme kirjeitä luokassa, medioissa puhuttiin kiihtyvään tahtiin turvapaikanhakijatulvasta, elintasopakolaisista, hyysäreistä, ääripäistä ja perheensä hylänneistä sotakarkureista. Minua suututti ja suututtaa. Kirjeen kesken jääminen on hävettänyt jo monta kuukautta. Lupasin pojille, että heitä kuullaan. Lupasin, että minä kuulen ja vien viestit eteenpäin. Sitäpä tässä nyt yritän - pitää lupaustani. Tiedoksi siis kaikille lukijoille:
Minulla oli luokassani koti-ikävästä ja huolesta laihtuvia ja synkistyviä nuoria miehiä, jotka sinnittelivät jaksamisensa äärirajoilla. Jokainen olisi lähtenyt kotiin siltä istumalta, jos se vain olisi ollut mahdollista. Suomella ei ole mitään sellaista annettavanaan, joka korvaisi menetetyn perheen ja yhteisön. Ainoa, mitä meillä on näille nuorille tarjota, on rauha.
Suomessa mikään ei ole heille tuttua - ei edes taivas. Vesisade oli kuulemma ihanaa, mutta auringossa oli jotakin vikaa. Täällä valo on erilaista ja lämpö puuttuu. Koko elämä on erilaista ja kalman kylmää. Lohtu tulee tulevaisuuden haaveista. Pojat haaveilevat, että he näkisivät sisaruksensa tai vanhempansa edes kerran. Pojat haaveilevat oleskeluluvasta ja ammatista. He haaveilevat elämästä. Mutta annammeko me heille mitään? Annammeko me heille sen ainoan, mitä meillä on heille annettavanamme?
*******************************
Jos tämä teksti tuntuu muuttuneen, se johtuu siitä, että se on muuttunut. Julkaisin keskeneräisen tekstin, jota nyt muokkailin itselleni mieleisemmäksi.
Kun aloitimme kirjeen kirjoittamisen, aloitimme tutustumalla kirjeen muotoon ja kirjeenkirjoittamisen tapohin. Missä on tervehdys? Entä päiväys? Miten ja mihin kirjoitetaan osoite? Miten kirje päätetään? Miten me voisimme viestimme aloittaa? ”Hyvä kansanedustaja, …” Minulla oli suuret toiveet. Ajattelin, että se, mitä me olimme puhuneet, näkyisi kirjeissä. Mutta. Iso mutta.
Perusopetuksen puolella voi nojata valmiiseen materiaaliin ja valmistella oppitunnit varsin pikkutarkasti. Tavallisesti tunnin voi myös pitää sellaisena kuin miksi sen on suunnitellut. Perusopetuksen kaikilla opiskelijoilla on samankaltainen käsitys siitä miten meillä koulutyötä tehdään ja opettaja voi turvallisesti olettaa, että joitakin perusjuttuja hallitsevat kaikki. Valmistavassa opetuksessa tilanne on aivan toinen. Suunnitelmat muuttuvat usein lennossa, koska homma ei jostain syystä vain toimi tai tulee jotakin muuta, joka keskeyttää opiskelun. Nyt osoittautui, että kirjeen kirjoittaminen oli liian vaikeaa. Kirje tapana vaikuttaa oli tuntematon ihmisille, joiden lähisukulaiset ovat kaikki luku- ja kirjoitustaidottomia. Toisaalta valituskirjeen kirjoittaminen hierarkiassa ylempänä olevalle, on Afganistanin tai Iranin kaltaisessa maassa varsin riskaabeli teko, johon ei helposti löydy oikeaa muotoa.
Kirje sellaisena kuin minä sen ymmärrän, oli siis oppilailleni täysin tuntematon formaatti Näin antamastani perehdytyksestä huolimatta. Oppilaat kirjoittivat kirjeisiinsä paljon turhaa ja vain vähän asiaa. Kukaan ei kirjoittanut kuolemanpelosta vaan kirjeissä valitettiin kylmästä huoneesta. Kukaan ei kertonut, kuinka hän valvoi yöt läpeensä vaan kirjoitti siitä, missä hän opiskeli. (Ja kuinka taitava ja ihana opettaja hänellä oli. Hah!) Aloin epäillä kirjoittamisen mielekkyyttä minään muuna paitsi kirjoitusharjoituksena. Ja sitten se jäi.
Kirjeet aloitettiin suurella tohinalla, mutta valmista ei tullut. Syy oli siinä, että minä en oikein tiennyt miten olisin voinut viedä projektin loppuun. Yleensä muuttuvat suunnitelmat ovat minulle ihan ok, mutta nyt kirjeen kirjoittamatta jättäminen harmitti minua vietävästi. Kansanedustajien pitäisi kuulla, mitä oppilailla on sanottavanaan. Edustajien pitäisi tietää, miten tehdyt päätökset vaikuttavat ihmisten elämään.
Samaan aikaan, kun me kirjoitimme kirjeitä luokassa, medioissa puhuttiin kiihtyvään tahtiin turvapaikanhakijatulvasta, elintasopakolaisista, hyysäreistä, ääripäistä ja perheensä hylänneistä sotakarkureista. Minua suututti ja suututtaa. Kirjeen kesken jääminen on hävettänyt jo monta kuukautta. Lupasin pojille, että heitä kuullaan. Lupasin, että minä kuulen ja vien viestit eteenpäin. Sitäpä tässä nyt yritän - pitää lupaustani. Tiedoksi siis kaikille lukijoille:
Minulla oli luokassani koti-ikävästä ja huolesta laihtuvia ja synkistyviä nuoria miehiä, jotka sinnittelivät jaksamisensa äärirajoilla. Jokainen olisi lähtenyt kotiin siltä istumalta, jos se vain olisi ollut mahdollista. Suomella ei ole mitään sellaista annettavanaan, joka korvaisi menetetyn perheen ja yhteisön. Ainoa, mitä meillä on näille nuorille tarjota, on rauha.
Suomessa mikään ei ole heille tuttua - ei edes taivas. Vesisade oli kuulemma ihanaa, mutta auringossa oli jotakin vikaa. Täällä valo on erilaista ja lämpö puuttuu. Koko elämä on erilaista ja kalman kylmää. Lohtu tulee tulevaisuuden haaveista. Pojat haaveilevat, että he näkisivät sisaruksensa tai vanhempansa edes kerran. Pojat haaveilevat oleskeluluvasta ja ammatista. He haaveilevat elämästä. Mutta annammeko me heille mitään? Annammeko me heille sen ainoan, mitä meillä on heille annettavanamme?
*******************************
Jos tämä teksti tuntuu muuttuneen, se johtuu siitä, että se on muuttunut. Julkaisin keskeneräisen tekstin, jota nyt muokkailin itselleni mieleisemmäksi.
Kommentit
Lähetä kommentti
Täällä pätevät peruskoulun käytössäännöt. Kiroilu, kiusaaminen ja ilkivalta ovat syitä antaa jälki-istuntoa ja jatkuvasti toistuessaan johtavat väliaikaiseen erottamiseen. Vakavat tapaukset aiheuttavat välittömän erottamisen.
Muista siis hyvät tavat ja asiallinen kielenkäyttö! Asia, jota ei osaa esittää kohteliaasti, ei ole sanomisen arvoinen.