Siirry pääsisältöön

Mohammadin tarina, osa 3: Perillä

Jatkuvasti, kun vuoden 2015 turvapaikanhakijoista puhutaan, puhutaan erityisesti lähdön syistä; miksi lähdetään ja kuka lähtee. Miksi pojat ja miehet lähtevät? Miksi Irakista, Iranista ja vaikkapa Marokosta lähdetään? Aika harva kysyy, miksi ihmiset eivät ole jääneet Afganistaniin, mutta silti monen mielestä sinne on hyvä palata. Minun poikani kertoivat lähtönsä syyksi käytännössä kolme asiaa: 1) lähtijä asui jossakin Afganistanin lähimaassa laittomana siirtolaisena. Lähimaat alkoivat kiristää politiikkaansa ja maahan laittomasti asettuneet olivat ja ovat jatkuvan palautusuhan alla (sic!) 2) Afganistanin tilanteen kiristyminen, Talebanin ja Isisin voimistuminen 3) hazaroiden kokema vaino. 
Minun kaupungissani on opettaja tosi sota. Tosi sota. Siellä kuolee ihmisiä koko ajan. Taleban on meidän kadulla. (Poika Kunduzin maakunnasta)
Tiedätkö opettaja miksi minun sydän on nyt Suomessa? Minun kaupungissa hazaroilla oli ihan hyvä, mutta siellä ei ole työtä. Minun piti mennä työhön muualle ja siellä minä kuulin koko ajan, että minä en ole ihminen. Suomessa kukaan ei tee niin. (Poika Daikundista) 
Kansainvaelluksen takaa löytyvät siis tilanteen samanaikainen kiristyminen ja kriisiytyminen monessa maassa yhtä aikaa. Samaan aikaan kriisialueilla alkoi levitä tieto, että Euroopan sisärajat ovat auki eikä valvonta ulkorajoillakaan ollut aukotonta. Silti lähtö tai matka eivät olleet helppoja. Euroopassa on helppo ajatella, että kaikki lähtivät, koska tulijoita on niin paljon. Tosiasiassa vain pieni osa halukkaista lähti. Matka oli kallis ja vaarallinen.

Osa tulijoita oli onnistunut säästämään rahaa sen verran, että käytännössä he matkustivat omilla ja sukulaisten rahoilla. Toiset olivat onnistuneet matkustamaan melkein koko matkan tuurilla ja ilmaisella työllä. Joku toinen oli velkaantunut pahasti ystävilleen ja näiden ystäville, sukulaisille ja tuttaville. Ja ihmissalakuljettajille. Osan vene oli päässyt rantaan suurinpiirtein turvallisesti, toisen oli kaatunut ja kolmas ei puhunut venematkasta mitään syystä tai toisesta. (
Yksi tämän jutun "Mohammadeista" on varsinainen hötkyilijä. Ja aina ensimmäinen, kun mennään bussiin, kauppaan tai juhliin. Kerran ihmettelin ääneen sitä, että poika ryntäili vaikka kiirettä ei ollut. Hän totesi, että sillä tavalla hän pääsi perille - hän oli aina rajalla ensimmäinen.) 
Iranista tulleiden afgaanien facebooksivuilla kiertää tämä kuva riippumatta siitä, onko matka päätynyt Suomeen, Ruotsiin vai Saksaan.
Eurooppa on aika monelle yksi maa eikä monia maita, toisin kuin me eurooppalaiset haluaisimme ajatella.
(Kuvateksti liittyy jotenkin äidin ikävään ja pitkään välimatkaan äidin ja lapsen välillä.)
Vain yksi pojista kertoi, että hänellä oli alusta alkaen tähtäimessä Suomi. Muut kertoivat edenneensä maa kerrallaan ja päätyneensä Suomeen vahingossa. Eräs pojista kertoi, että hän oli joutunut kysymään poliisilta turvapaikkaa hakiessaan, että mihin maahan tässä on nyt päädytty. Ikävä kyllä vastauskaan ei kertonut hänelle vielä mitään. Suomi? Onko se maa vai kaupunki?

Suomeen tarkoituksella tullut poika oli nähnyt Iranissa televisiosta dokumentin, jossa Suomi oli kuvattu koulutuksen ja ihmisoikeuksien ihmemaana. Tätä unelmiensa Shangri-La:ta tavoitelleessaan poika oli piilotellut muun muassa Ruotsin poliisilta ja kieltäytynyt antamasta sormenjälkiään vastaanottokeskukselle, jossa hän oli saanut aterian ja päässyt suihkuun. Tämä siitä huolimatta, että hänellä ei ollut lainkaan rahaa eikä käsitystä kuinka päästä Suomeen. Hän oli kuitenkin jo niin lähellä, että hän ei aikonut luovuttaa. Lopulta hän sai bussilipun Haaparantaan maanmieheltään, joka jäi Tukholmaan odottamaan Saksaan jumiutunutta ystäväänsä.


Ryhmä turvapaikanhakijoita saapuu 
Tornion järjestelykeskukseen 25. syyskuuta. 
Lehtikuva/ Panu Pohjola
Mitä sitten tapahtui? Syksyllä 2015 suuri osa tulleista rekisteröitiin ja lähetettiin eteenpäin Tornion kautta (aiheesta kirjoitin muun muassa tekstissä Lottoarvonta). Minun poikani päätyivät Turkuun ja täällä pikavauhtia perustettuun ja nuorille tarkoitettuun asumisyksikköön. Yksikön työntekijät kertoivat, että ensimmäiset nuoret tulivat keskellä yötä bussilla pihaan ja ensitöiksi he saivat koota ja pedata itse omat vuoteensa. Kukaan ei ollut ehtinyt tehdä sitä ennen ensimmäisten asiakkaiden saapumista.

Uuden nuorten yksilön toiminta käynnistyi pikku hiljaa. Ryhmäkodin arjesta vastasivat ohjaajat, terveydenhoitaja ja sosiaalityöntekijä. Talolle luotiin säännöt ja rutiinit. Vapaa-ajan ohjelmaa järjestettiin vapaaehtoisten tuella. Nuoret opetettiin käymään kaupassa ja he valmistivat ruokansa itse. Alkoi arki ja koulu.

"Haluan aloittaa ilman esipuhetta.Tasan kymmenen kuukautta sitten saavuin Suomeen. Kaikki oli uutta minulle. Minusta tuntui, että olin vastasyntynyt. Ihmisten käytös, tiet ja kadut, kauniit rakennukset, asunnot ja puistot ja uusi kulttuuri. Ensimmäiset päivät olivat vähän vaikeita minulle, vieras kieli ja vieraat tavat. Sitten kaikki alkoi tuntua helpommalta. Aloin tottua Suomalaiseen yhteiskuntaan vähitellen.
Päivä päivältä halusin tietää enemmän kulttuurista, yhteiskunnasta ja koulutusjärjestelmästä. Päivät kuluivat. Tein töitä todella kovin itsekseni oppiakseni suomen kielen niin nopeasti kuin mahdollista. Luin, kuuntelin, puhuin ja harjoittelin kirjoittamista. Tämä oli tärkeää, jotta pääsisin mukaan suomalaiseen järjestelmään. Kovan opiskelun jälkeen pääsin sisään suomalaiseen perusopetukseen valmistavaan opetukseen (valmo) tammikuussa tänä vuonna.
Kun pääsin sisään kouluun, ajattelin että tästä eteenpäin voin ymmärtää paremmin ja nopeammin suomalaista yhteiskuntaa, käyttäytymistä ja kulttuuria ja ennekaikkea suomalaista koulujärjestelmää. Tiesin näistä kaikista, mutta en tarpeeksi. Ensimmäisistä päivistä lähtien halusin ottaa opetuksesta kaiken irti. Tämä koulutus kesti viisi kuukautta.
Tuli kesäloma. Kesäloman aikana opiskelin lisää suomen kieltä. Tämä kannatti. Syksyllä pääsin ammatillisen koulutuksen valmistavaan koultukseen (valma). Päivien aikana sain kokemuksia suomalaisesta koulutusjärjestelmästä. Ymmärsin, että Suomessa on paras koulutusjärjestelmä.
Minun mielestä koulutusjärjestelmä on paras, koska:
-opettajat antavat oppilaiden tehdä kaiken työn,
-oppilaat haluavat oppia päivä päivältä lisää
-oppilailla on monia vaihtoehtoja jatkaa opintojaan,
-kaikilla on mahdollisuus opiskella, jos he vain haluavat." (Ali Reza syksyllä 2016)
Edellisen kirjoittaja on yksi "Mohammad". Tämä tummasilmäinen, monen silmään eksoottisen näköinen nuori mies on esimerkki ihmisestä, joka vastoinkäymisistä huolimatta pyrkii ja pystyy tekemään kaikkensa paremman elämän eteen. Hän käy töissä ja opiskelee lähihoitajaksi. Hän osallistuu aktiivisesti vapaaehtoistyöhön ja järjestötoimintaan, ja on opettanut suomea toisille turvapaikanhakijoille, jotka eivät ole päässeet kokopäiväiselle suomen kurssille. Hän on saanut kolme negatiivista oleskelulupapäätöstä. 

Pojista hän, joka pyrki erityisesti Suomeen, sai ensin yhden vuoden oleskeluluvan ja sen jälkeen jatko-oleskeluluvan. Hän on niin ikää opiskellut valmossa ja valmassa. Hän ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan ole pystynyt oikeastaan opiskelemaan enää  ollenkaan. Hän ei jaksa lukea edes oman kielistä kirjallisuutta vaikka se oli aiemmin hänelle henkireikä. Elämä on tällä hetkellä hänelle kovin raskasta. Häntä vaivaa omankin tulkintansa mukaan "selviytyjän syyllisyys". Miksi hän saa jäädä, mutta muut eivät?

Sarjan edelliset osat löydät täältä:

Mohammadin tarina, osa 1: Alku
Mohammadin tarina, osa 2: Matkalla

Kommentit

Suosituimmat

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne. He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia. He tulevat kauttanne mutta eivät teistä itsestänne. Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille. Äiti ja siskot tulivat tyttöä vastaan, koska tyttö oli ensimmäistä viikkoa koulussa. Kävelymatka vastaanottokeskuksesta koululle on pitkähkö ja keli oli kurja. Matka oli ilmeisesti kestänyt odotettua kauemmin ja perhe saapui perille liian myöhään. Puutteellisella elekielen ja yksittäisen sanojen yhdistelmällä olin luullut ymmärtäneeni, että tytön olisi tarkoitus kävellä yksin kotiin. Pakkasessa. Hämärtyvässä talvi-iltapäivässä. Olin säälinyt tyttöä ja antanut kertalipun ja lähettänyt samassa vastaanottokeskuksessa asuvien luokkatovereiden mukana takaisin keskukseen. Nyt luokan edessä käytävällä istui väsynyt nainen. Hän haisi siltä, miltä ihmiset talvisessa bussissa haisevat; kerran kastuneilta ulkovaatteilta, vettyneeltä villalta ja pikkuisen hieltä. Lattialla istuvan naisen

Henkilökohtaista lukutaitoa

Lapset lukevat, Pekka Halonen 1916 En ole kirjoittanut mitään moneen kuukauteen. Syy ei ole ollut aiheiden loppuminen vaan se, että niitä on tullut lisää. Aloitin syksyllä uudessa työssä, uudessa koulussa ja uudessa ryhmässä. Oma aika ajatella ja kirjoittaa loppui siihen. Nyt aikaa taas on, kun menin ja katkaisin käteni. Onneksi vamma on niin ylhäällä olkavarressa, että kirjoittaminen sujuu ja leikkauksen vietyä kivut, onnistuu myös ajattelu. Nyt olen siis sairaslomalla kotona ajattelemassa sen, minkä kiukuttelultani ehdin. Olen täällä aiemminkin kertonut, että olen osallistunut keskusteluun Facebookin "Refugees tolerants and critics together (discussion group Finland)"-ryhmässä. Olen surutta käyttänyt ryhmää stressinpoistoon ja argumentaatioharjoituksiin. Samalla, kun ryhmässä on keskusteltu asioista, olen myös hankkinut taustatietoa ajatusteni pohjaksi ja tullut oppineeksi aika paljon kaikenlaista. Tiesittekö, että saimaannorppia on alle 500, saamelaisia saamelai

Lottoarvonta

Sanotaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Kliseiden klisee, mutta suurelta osin totta. Syntymän jälkeen on toisiakin lottoarvontoja. On lottovoitto syntyä terveenä. On lottovoitto syntyä perheeseen, jossa ollaan terveitä. On lottovoitto kasvaa kaupungissa, jossa on lapsiperheille hyvät palvelut. On lottovoitto, jos vanhemmilla on työtä ja terveyttä ja sen seurauksena mahdollisuus tarjota lapselle runsaasti elämän eväitä. On lottovoitto elää kaupungissa, jossa panostetaan koulutukseen. On lottovoitto kouluttautua haluamaansa ammattiin riippumatta vanhempien varallisuudesta tai varattomuudesta. Lottovoittoja on napsahtanut omallekin kohdalleni runsaasti, vaikka aina ei ole tullut seitsemää oikein. Joillakin muilla arvonnat ovatkin sitten menneet vähän toisella tavalla ja arpajaisvoittoja on muutenkin ollut jaossa hieman vähemmän kuin minulla tai vaikkapa minun lapsellani. Se, että sattuu syntymään maassa, jossa on ollut jatkuva aseellinen konflikti laskutavasta riippuen 30-300 vuot