Siirry pääsisältöön

Mohammadin tarina, osa 2: Matka

Piirsin taululle kartan. Tuossa on koulu, tuossa on bussipysäkki, kauppatori, koti, Impivaaran uimahalli, Kupittaan urheilupuisto. Ja sitten harjoiteltiin kulkuvälineitä, suuntia, erilaisia liikkumiseen liittyviä verbejä ja muuta asiaan liittyvää sanastoa. Lopulta tussitaulu oli täynnä viivoja, kun reissua oli tehty uimahallista polkupyörällä kauppaan ja bussilla koulusta kotiin ja jalkapalloa pelaamasta kävellen Aurajoelle. Bussille, bussilla, bussissa, bussista, istun, nukun, ajan polkupyörällä, juoksen, kävellen...Taulu pyyhittiin ja tussin varteen tuli yksi pojista. Toinen alkoi ohjata toista. 
Piirrä Kabul. Kabulista bussilla Iranin rajalle. Rajalta hän kävele Iraniin. Sitten hän menee piiloon. Hän soittaa kaverille, laita rahaa. Sitten hän etsii salaihmisen ja maksaa rahaa. Salaihminen vie hänet Teheraniin, Teheranista Turkin rajalle. Hän makaa bussin alla piilossa tavaroiden keskellä. Rajalla hän on piilossa ja maksaa rahaa. Salamies vie hänet rajan yli Vaniin. Vanissa hän odottaa puoli vuotta. Hänellä on rahat loppu. Hän sanoo salamiehelle, että hän tekee työtä ilmaiseksi, jos hän pääsee Kreikkaan.
Taululla poika piirtää ja muut osallistuvat ohjeiden antamiseen. He tuntuvat kertovan toisilleen omasta matkastaan, mutta koska muut kuin varsinainen ohjaaja ja piirtäjä puhuvat daria, en ymmärrä mitään. En keskeytä puhujia. Minulle tulee olo, että nyt jaetaan asiaa, jota ei ole aikaisemmin jaettu toisten kanssa näin tarkkaan.

Tarina jatkuu. Pojat kuljettivat tussia omaa reittiään.
Sitten on yö. Ensin menee yksi ryhmä, sitten toinen. Hänen ryhmä on viimeinen. Poliisi tulee ja vie ihmiset pois. Poliisit ovat kaikki pois, kun hänen ryhmä menee vuorelta alas. Vanha nainen kaatuu, mies katoaa. Hän juoksee. Veneessä on 50 ihmistä. 4 lasta. Lapsille annetaan lääkettä, että lapset ovat hiljaa. Vene lähtee.
Minun pulssini kohoaa ja tunnen kuinka puna nousee poskille. Yritän piilottaa hermostumiseni, jotta pojat eivät lopeta puhumista. Minun tunteeni ovat nyt sivuseikka.
Vene kaatuu. Kaikki eivät pääse rantaan. Hän pääsee.
Tässä kohtaa tarinaan tulee katkos. Seuraavaksi kynä laitetaan Ateenaan ja Eurooppa alkaa vilistä taululla. Makedonia,  Kosovo, Serbia, Unkari (erityismaininta, että se oli pahapaha maa), Itävalta, Saksa, Tanska ja tarinaan alkaa tulla tarkempia yksityiskohtia. Malmö, Tukholma, Haaparanta, Tornio, Turku. 
Ja sitten tulee poliisi, poliisi vie Helsinki ja lentokoneella hän lentää takaisin Afganistaniin.
Luokka hihittää ja hirnuu hermostuneen naurun ja huvittuneisuuden vallassa. Minua hermostuttaa kenties poikia enemmän. Pojat huomaavat, että olen punainen. Kello soi, välitunti alkaa, syömään. Minä istun alas ja keräilen itseäni. Olin juuri kuullut enemmän yksityiskohtia kuin olisin välittänyt siinä kohtaa kuulla. En korjannut sisä- ja ulkopaikallissijoja oikeiksi.

Ruokalassa on normaali hälinä ja normaali kouluruoka, nakkikastiketta ja perunaa. Opettajakollegat näyttävät väsyneiltä ja puhuvat kireään sävyyn oppilaasta, joka ei ollut taaskaan ilmaantunut kokeeseen ja oli tuonut epämääräisen lupalapun kotoa. Nelosvaroituksia, lintsaamista, huonoa käytöstä. Minulla ei ole mitään sanottavaa kenellekään. Mitä ihmettä minä sanoisin? "Mun oppilaat eivät hukkuneetkaan. Nyt niitä pelottaa, että ne palautetaan Afganistaniin."

******************
Zaki ei ollut minun oppilaani, mutta periaatteessa olisi voinut olla. Nuori hazara, jolla ei ole muuta sidettä maahansa kuin kansalaisuus. Zakin kohtalo oli se, jonka pojat taululle piirsivät. Sini blogissaan kertoo siitä, mikä Zakia näyttää odottavan. Minun vaikea pitää Suomea enää kovinkaan inhimillisenä maana. Suomi ei ole enää se maa, johon minä synnyin.




Kuva: Maija Liuhto, HS 4.7.2017. 
Mohammadin tarinan ensimmäinen osa löytyy täältä.

Iisalmen Sanomissa helmikuussa julkaistu juttu afgaaniperheestä kuvasi aika tarkaan sen matkan, jonka minunkin poikani tekivät. Juttu löytyy täältä.

Amnesty: Pakkopalautukset Afganistaniin on lopetettava heti. Raportti julkaistu 5.10.2017.

Kommentit

Suosituimmat

Cogito, ergo sum? - Ajattelen, siis olen?

Minusta on hauska tietää kaikenlaista ja pystyn innostumaan asioista, joista en periaatteessa tiennyt voivani kiinnostua millään muotoa. Hienoimpia innostumisen kokemuksia oli muinainen lukion lukulomanaikainen matematiikan kertauskurssi. Ai että! Siihen asti olin vältellyt matematiikkaa parhaani ja laiskuuteni mukaan, mutta kurssin aikana tapahtui jonkunlainen naksahdus. Matematiikka voi olla kaunista, se voi olla kivaa ja ennen kaikkea se voi tarjota riemastuttavaa oivaltamisen iloa! Kiitos innostuksestani kuului asiastaan innostuneelle opettajalle, mutta myös sille, että vihdoin tein riittävästi töitä. Matematiikka vaatii istumalihaksia. Lopulta todistuksessa oli lyhyestä matematiikasta numero seitsemän, mutta kirjoituksista sain kaikki yllättäneen eximian. (Odotan vielä, että joku päivä innostun tekniikasta - moottoreista ja sen sellaisista. Toistaiseksi aihe ei ole tullut riittävän lähelle, jotta olisin jaksanut asiaan paneutua.) Hesarissa (kyllä minä ihan oikeasti muutakin l...

Muistojen paino

"The Burden of Memory" oli Julia Korkmanin   ja Claes Anderssonin  Aboagora-symposiumin avausluennon otsikko. Luento on näkemälleni kokonaisuudelle aivan väärä nimi, mutta esityskään ei oikein kuvaa sitä, mitä tapahtui. Korkman ja Andersson vuorottelivat puheenvuoroissa ja välillä he esittivät kappaleen. Mukana oli Anderssonin itsensä kirjoittamia ja säveltämiä lauluja ja ainakin yhden oli kirjoittanut ja sanottanut Korkmanin Petter-veli. Joukkoon mahtui myös muutama klassikko. Enkä minä voinut olla koko ajan ajattelematta sitä, kuinka etuoikeutettu olinkaan, kun sain olla läsnä ja kokea sen kaiken. Korkman ja Andersson olivat tutustuneet yhteisen ystävän hautajaisissa. Vainajan leski oli pyytänyt heitä esiintymään. Korkman lauloi ja Andersson soitti. Hautajaisista oli sukeutunut hauskat juhlat: puhetta, viiniä ja naurua. Ja laulua.  Toiset haudataan yksin niin, että kanttorikaan ei välttämättä jouda paikalle ja toisten saattojuhlassa tehdään taidetta, joka kantaa S...

Saatanan homo ja valkoisen heteromiehen ahdinko

"Saatanan homo" raikaa koulun pihalla. Sitä säestää höhöttely ja pienten kukonpoikien keskinäinen kisailu ja töniminen. "Vittu, jätkä on ihan vitun homo... Jonne perkele." Nujuaminen jatkuu keskellä koulun käytävää. En millään jaksaisi kuunnella vittua koko koulupäivää, mutta jos ryhtyisi kielipoliisiksi, niin siinä riittäisi sarkaa ihan jokaiselle hetkelle. Sen lisäksi saisi kuunnella kaikenlaista viisastelua asiasta ja asian vierestä. Ehdotukseni oppilaille, että huutaisivat jatkossa pimppiä, jotta muistaisivat mistä puhuvat, ei ole tuottanut hedelmää. Teen siis kuten aina ja puutun muutamaan räikeimpään heittoon ja ajan mölyävää lauman ulos. Harmittaa. Milla Paloniemi: Kiroileva siili Silloin, kun itse olin ala-asteella, kielenkäyttö oli käytävillä siistimpää. Emme voineet huutaa, mitä sattuu, koska siihen puututtiin tiukasti. Rehtori nosti villeimmät takinkauluksesta naulakkoon ja jälki-istuntoa jaettiin kaikista kuulluista perkeleistä. Kerran jouduin va...