Siirry pääsisältöön

Mohammadin tarina, osa 2: Matka

Piirsin taululle kartan. Tuossa on koulu, tuossa on bussipysäkki, kauppatori, koti, Impivaaran uimahalli, Kupittaan urheilupuisto. Ja sitten harjoiteltiin kulkuvälineitä, suuntia, erilaisia liikkumiseen liittyviä verbejä ja muuta asiaan liittyvää sanastoa. Lopulta tussitaulu oli täynnä viivoja, kun reissua oli tehty uimahallista polkupyörällä kauppaan ja bussilla koulusta kotiin ja jalkapalloa pelaamasta kävellen Aurajoelle. Bussille, bussilla, bussissa, bussista, istun, nukun, ajan polkupyörällä, juoksen, kävellen...Taulu pyyhittiin ja tussin varteen tuli yksi pojista. Toinen alkoi ohjata toista. 
Piirrä Kabul. Kabulista bussilla Iranin rajalle. Rajalta hän kävele Iraniin. Sitten hän menee piiloon. Hän soittaa kaverille, laita rahaa. Sitten hän etsii salaihmisen ja maksaa rahaa. Salaihminen vie hänet Teheraniin, Teheranista Turkin rajalle. Hän makaa bussin alla piilossa tavaroiden keskellä. Rajalla hän on piilossa ja maksaa rahaa. Salamies vie hänet rajan yli Vaniin. Vanissa hän odottaa puoli vuotta. Hänellä on rahat loppu. Hän sanoo salamiehelle, että hän tekee työtä ilmaiseksi, jos hän pääsee Kreikkaan.
Taululla poika piirtää ja muut osallistuvat ohjeiden antamiseen. He tuntuvat kertovan toisilleen omasta matkastaan, mutta koska muut kuin varsinainen ohjaaja ja piirtäjä puhuvat daria, en ymmärrä mitään. En keskeytä puhujia. Minulle tulee olo, että nyt jaetaan asiaa, jota ei ole aikaisemmin jaettu toisten kanssa näin tarkkaan.

Tarina jatkuu. Pojat kuljettivat tussia omaa reittiään.
Sitten on yö. Ensin menee yksi ryhmä, sitten toinen. Hänen ryhmä on viimeinen. Poliisi tulee ja vie ihmiset pois. Poliisit ovat kaikki pois, kun hänen ryhmä menee vuorelta alas. Vanha nainen kaatuu, mies katoaa. Hän juoksee. Veneessä on 50 ihmistä. 4 lasta. Lapsille annetaan lääkettä, että lapset ovat hiljaa. Vene lähtee.
Minun pulssini kohoaa ja tunnen kuinka puna nousee poskille. Yritän piilottaa hermostumiseni, jotta pojat eivät lopeta puhumista. Minun tunteeni ovat nyt sivuseikka.
Vene kaatuu. Kaikki eivät pääse rantaan. Hän pääsee.
Tässä kohtaa tarinaan tulee katkos. Seuraavaksi kynä laitetaan Ateenaan ja Eurooppa alkaa vilistä taululla. Makedonia,  Kosovo, Serbia, Unkari (erityismaininta, että se oli pahapaha maa), Itävalta, Saksa, Tanska ja tarinaan alkaa tulla tarkempia yksityiskohtia. Malmö, Tukholma, Haaparanta, Tornio, Turku. 
Ja sitten tulee poliisi, poliisi vie Helsinki ja lentokoneella hän lentää takaisin Afganistaniin.
Luokka hihittää ja hirnuu hermostuneen naurun ja huvittuneisuuden vallassa. Minua hermostuttaa kenties poikia enemmän. Pojat huomaavat, että olen punainen. Kello soi, välitunti alkaa, syömään. Minä istun alas ja keräilen itseäni. Olin juuri kuullut enemmän yksityiskohtia kuin olisin välittänyt siinä kohtaa kuulla. En korjannut sisä- ja ulkopaikallissijoja oikeiksi.

Ruokalassa on normaali hälinä ja normaali kouluruoka, nakkikastiketta ja perunaa. Opettajakollegat näyttävät väsyneiltä ja puhuvat kireään sävyyn oppilaasta, joka ei ollut taaskaan ilmaantunut kokeeseen ja oli tuonut epämääräisen lupalapun kotoa. Nelosvaroituksia, lintsaamista, huonoa käytöstä. Minulla ei ole mitään sanottavaa kenellekään. Mitä ihmettä minä sanoisin? "Mun oppilaat eivät hukkuneetkaan. Nyt niitä pelottaa, että ne palautetaan Afganistaniin."

******************
Zaki ei ollut minun oppilaani, mutta periaatteessa olisi voinut olla. Nuori hazara, jolla ei ole muuta sidettä maahansa kuin kansalaisuus. Zakin kohtalo oli se, jonka pojat taululle piirsivät. Sini blogissaan kertoo siitä, mikä Zakia näyttää odottavan. Minun vaikea pitää Suomea enää kovinkaan inhimillisenä maana. Suomi ei ole enää se maa, johon minä synnyin.




Kuva: Maija Liuhto, HS 4.7.2017. 
Mohammadin tarinan ensimmäinen osa löytyy täältä.

Iisalmen Sanomissa helmikuussa julkaistu juttu afgaaniperheestä kuvasi aika tarkaan sen matkan, jonka minunkin poikani tekivät. Juttu löytyy täältä.

Amnesty: Pakkopalautukset Afganistaniin on lopetettava heti. Raportti julkaistu 5.10.2017.

Kommentit

Suosituimmat

Millaisista taustoista sinun lähikoulusi oppilaat tulevat?

Luonto antoi parastaan hiihtolomalaisten riemuksi. Tähän asti talvi on tarjonnut turkulaista pahintaan: välillä paistaa, sitten sulaa ja hiukan jäätyy. Riitettä, jäätä, liukasta. Perkele. Ja nyt: viikon verran lunta, pakkasta, aurinkoa. Kaunein mahdollinen helmikuinen talvi. Minä nautin kyllä, mutta tasaisin väliajoin mieleni täyttyi maanantailla, loman lopulla ja päivällä, jolloin liikkuminen voisi olla vaikeaa. Tarkoitus oli lähteä oppilaiden kanssa ihmettelemään keväistä luontoa ja sen sijaan, että olisin ollut innoissani näyttämässä suomalaista luontoa, pelkäsin liukasta ja liikkumisen vaikeutta ja kaiken tämän myöntämistä. Samaisena maanantaina oli myös erään valintakokeen ensimmäinen osa. Aineistoesseen aineistoina oli Kasvatus & Aika -lehdessä julkaistu "Opettajien puheessa rakentuvat kielellisen ja kulttuurisen eronteon diskurssit". (Hornborg, A., Kyttälä, M., Laiho, A., & Sinkkonen, H.-M. (2022). Kasvatus & Aika, 16(2), 5–25.  https://doi.or...

Sosiaalinen liima, jota myös kulttuuriksi kutsutaan

Eräs ystäväni on juuri saanut väitöskirjansa valmiiksi ja väittelee piakkoin. Väitöstilaisuus ja sen jälkeinen karonkka ovat akateemisen maailman vaalituimpia perinteitä. Suuri akateeminen näytelmä, jossa kaikilla on oma roolinsa, omat vuorosanansa ja käyttäymiskoodistonsa. Kun ystävä viimeksi eilen avasi väitöspäivän kaavaa meille muille, tuli minulle tunne, jota ei oikeastaan aiemmin ole tullut. Paitsi lentokoneessa. Hyvin nuorena tyttönä olin mukana järjestötoiminnassa ja kerran päädyin sen tiimoilta Italiaan. Lentokoneella. Ykkösluokassa. En ollut matkustanut vuosiin lentokoneessa enkä koskaan ensimmäisessä luokassa. En tiennyt lainkaan kuinka toimia. Lennon alussa lentoemäntä toi minulle ja muille ensimmäisen luokan matkustajille kuuman sideharsokäärön. Istuin sen verran edessä, että en voinut seurata, mitä muut tekivät. Olin pulassa ja nolona. Heittelin kuumaa kääröä kädestä toiseen ja yritin kurkkia huomaamattomasti taaksepäin, jotta näkisin, mitä muut sillä halvatun rulla...

Kun opettaja tarvitsee tulkkia - asioimistulkkauksen villi länsi

Mitä ymmärtäisin tai mitä osaisin, jos muuttaisin vaikkapa Iraniin? En osaisi lukea enkä kirjoittaa tavalla, josta olisi hyötyä. En ymmärtäisi, mitä kaupasta etsisin ja minua pelottaisi viedä lapseni paikalliseen kouluun. Koulun (tai oikeammin koulujen) ongelma ja vahvuus on siinä, että se on itse itseään vahvistava instituutio. Kaikilla on joku käsitys siitä, mitä koulu on ja miten se tulisi järjestää. Kaikki muut tavat voivat tuntua vierailta tai vääriltä. Valmistavassa opetuksessa olevat lapset ja nuoret ovat vasta Suomeen tulleita. Tänne tullaan esimerkiksi työn, avioliiton, opiskelun tai turvapaikan perässä. Osalla tulijoista on täällä jo odottamassa tuttuja, sukulaisia ja ystäviä, jolloin asettautuminen helpottuu. Toisilla aivan kaikki on uutta ilmastosta byrokratiaan. Ja kouluun. Tänne tulevat lapsiperheet ovat samojen kysymysten edessä kuin itse olisimme tai olemme muualle muuttaessamme. Mihin minä olen lapseni laittamassa? Voinko luottaa, että lapseni on turvassa? Kunnioit...