Siirry pääsisältöön

Surun päivä 3.4. ja Jenninan kirje

Samalla, kun turvapaikanhakijoille on alkanut tulla päätöksiä, ovat monet suomalaiset aktivoituneet ja alkaneet pitää meteliä turvapaikanhakijoiden puolesta. Tätä kirjoittaessa mielenosoitus Helsingin Rautatientorilla on kestänyt jo liki 2 kuukautta, vaikuttajat ja kulttuurialan edustajat ovat keränneet adresseja inhimillisemmän politiikan puolesta, kirjastoissa, kirkoissa ja teattereissa on luettu kielteisiä turvapaikkapäätöksiä, yksittäiset ihmiset ovat kirjoittaneet turvapaikanhakijoiden puolesta blogeihinsa ja lehtien mielipidepalstoilla. Me emme ole yksin odotuksemme ja pelkojemme kanssa. Mutta onko millään, mitä me teemme, mitään väliä?

Olen useasta lähteestä lukenut, että eilen sunnuntaina 2.4.2017 poliisi on kiertänyt vastaanottokeskuksissa ja yksityiskodeissa hakemassa afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka ovat saaneet kaksi kielteistä turvapaikkapäätöstä. Ihmisiä on haettu aikaisin aamulla ja myöhään illalla päivänä, jona asianajajat ja viranomaiset eivät ole tavoitettavissa. Heiltä on otettu pois puhelimet eikä heille ole kerrottu mitä tuleman pitää. Huhut kiertävät ja ilmeisesti tänään 3.4. muutaman tunnin päästä lähtee lento Helsinki-Vantaalta Kabuliin. Minä en kerta kaikkiaan tiedä mitä sanoa tai mitä tehdä. Minä olen vihainen ja järkyttynyt. Minä en ymmärrä tätä maata.

Seuraavan kirjeen kansanedustajille on kirjoittanut luokanopettaja ja nuorten turvapaikanhakijoiden kanssa työskennellyt vapaaehtoistyöntekijä Jennina. Tämä on ilmeisesti yksi niistä teksteistä, joka on sivuutettu.


************
Eräs Suomesta turvapaikkaa hakenut nuori kysyi minulta “Mitä Suomessa on tapahtunut? Kaikki saavat negatiivisen päätöksen. Ehkä Suomi ei pidä positiivisista päätöksistä.” En osannut vastata hänen kysymykseensä, sillä samaa olen pohtinut pitkään itsekin. Tuntuu vaikealta sanoa mitään nuorelle, joka on saanut negatiivisen päätöksen, vaikka kotimaassaan häntä odottaa vaara. Tuntuu vaikealta perustella ja oikeuttaa päätös, kun näkee toisen pelon ja tuntee toisen huolen. Samaan aikaan istun toisen nuoren vierellä ja yritän kannustaa jaksamaan vielä hetken, yritän kertoa toivosta, josta en itsekään ole varma.


Toimin kasvatustyössä. Päivittäisessä arjessani kohtaan erilaisista tilanteista tulevia maahanmuuttajalapsia ja -nuoria. Opetan kouluaineita ja arjen taitoja, autan rakentamaan elämää ja tulevaisuutta Suomessa. Yksi tärkeimmistä asioista päivittäisessä arjessani on antaa lapsille ja nuorille ajatus ja tunne turvasta, paikasta, jossa heillä on oikeus ja lupa olla. Paikasta, jossa on hyvä ja turvallinen olla. Maasta, jossa jokaisella on oma merkityksellinen paikkansa ja jossa jokainen saa elää vapaasti. Maasta, jossa jokainen on inhimillinen ihminen, sellaisenaan arvokas. Maasta, jossa ketään ei arvoteta etnisen taustan tai ulkonäön perusteella.


Mutta, miten sen voi tehdä, kun he elävät maassa, jossa toisen turva on toisen turvaa vähempiarvoisempi? Miten sen voi tehdä, kun toisen vaara on toisen vaaraa mitättömämpi? Miten sen voi tehdä, kun kaikkien perheille ei anneta mahdollisuutta olla yhdessä? Miten sen voi tehdä, kun yhteiskuntamme viestii, ettei täällä ole tilaa ja turvaa muualta tulleille?


Usein tuntuu siltä, että päätöksiä tekevät ja tilanteita arvioivat ovat liian kaukana kuullakseen, mitä heille kerrotaan ja todella ymmärtääkseen tarinoita ihmisten takana. On ehkä helppo lähettää tuhansia kasvottomia ihmisiä takaisin sinne, mistä he ovat kerran paenneet. Entä jos kasvottomat ihmiset ajateltaisiinkin ihmisinä? Ihmisinä, joilla on tarina ja toive tulevaisuudesta? Entä jos ymmärrettäisiin, että ihan niin kuin minä ja me, myös he haluavat elää turvassa ja suojassa, rakentaa rauhassa elämää, jossa ei vallitse pelko? Entä jos auttaisimme pääsemään jaloilleen, olemaan osana tätä yhteiskuntaa sen sijaan että suljemme ulos? Entä, jos Tommy Tabermannin sanoin, olisimme ihmisiä ihmisille?


Irakilaisten mielenosoittajien telttojen vieressä oli kyltti, jossa luki ”Pakolainen ei ole vihollinen, vihollinen on se, joka tekee pakolaisista pakolaisia.” Usein tuntuu, että yhteiskunnassamme tämä tärkeä viesti unohtuu. Entä jos välittäisimme vihan sijaan rakkautta? Pitäisimme toinen toisistamme huolta. Ehkä meillä silloin olisi jotain suurempaa kuin niillä, jotka tekevät pakolaisista pakolaisia.

Kommentit

  1. ❤️❤️❤️ voi rakkaus mitä täällä tapahtuu. joka ikinen päivä nää ihmiset on mielessä ja usein vaan tuntuu ettei kukaan kuunetele. itkettää omien ystävien puolesta, joilta on viety se ainoa asia, mitä he tarvitsee, toivo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista.

      Sitähän tämä on. Pakko uskoa, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

      Poista

Lähetä kommentti

Täällä pätevät peruskoulun käytössäännöt. Kiroilu, kiusaaminen ja ilkivalta ovat syitä antaa jälki-istuntoa ja jatkuvasti toistuessaan johtavat väliaikaiseen erottamiseen. Vakavat tapaukset aiheuttavat välittömän erottamisen.

Muista siis hyvät tavat ja asiallinen kielenkäyttö! Asia, jota ei osaa esittää kohteliaasti, ei ole sanomisen arvoinen.

Suosituimmat

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne. He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia. He tulevat kauttanne mutta eivät teistä itsestänne. Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille. Äiti ja siskot tulivat tyttöä vastaan, koska tyttö oli ensimmäistä viikkoa koulussa. Kävelymatka vastaanottokeskuksesta koululle on pitkähkö ja keli oli kurja. Matka oli ilmeisesti kestänyt odotettua kauemmin ja perhe saapui perille liian myöhään. Puutteellisella elekielen ja yksittäisen sanojen yhdistelmällä olin luullut ymmärtäneeni, että tytön olisi tarkoitus kävellä yksin kotiin. Pakkasessa. Hämärtyvässä talvi-iltapäivässä. Olin säälinyt tyttöä ja antanut kertalipun ja lähettänyt samassa vastaanottokeskuksessa asuvien luokkatovereiden mukana takaisin keskukseen. Nyt luokan edessä käytävällä istui väsynyt nainen. Hän haisi siltä, miltä ihmiset talvisessa bussissa haisevat; kerran kastuneilta ulkovaatteilta, vettyneeltä villalta ja pikkuisen hieltä. Lattialla istuvan naisen

Henkilökohtaista lukutaitoa

Lapset lukevat, Pekka Halonen 1916 En ole kirjoittanut mitään moneen kuukauteen. Syy ei ole ollut aiheiden loppuminen vaan se, että niitä on tullut lisää. Aloitin syksyllä uudessa työssä, uudessa koulussa ja uudessa ryhmässä. Oma aika ajatella ja kirjoittaa loppui siihen. Nyt aikaa taas on, kun menin ja katkaisin käteni. Onneksi vamma on niin ylhäällä olkavarressa, että kirjoittaminen sujuu ja leikkauksen vietyä kivut, onnistuu myös ajattelu. Nyt olen siis sairaslomalla kotona ajattelemassa sen, minkä kiukuttelultani ehdin. Olen täällä aiemminkin kertonut, että olen osallistunut keskusteluun Facebookin "Refugees tolerants and critics together (discussion group Finland)"-ryhmässä. Olen surutta käyttänyt ryhmää stressinpoistoon ja argumentaatioharjoituksiin. Samalla, kun ryhmässä on keskusteltu asioista, olen myös hankkinut taustatietoa ajatusteni pohjaksi ja tullut oppineeksi aika paljon kaikenlaista. Tiesittekö, että saimaannorppia on alle 500, saamelaisia saamelai

Lottoarvonta

Sanotaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Kliseiden klisee, mutta suurelta osin totta. Syntymän jälkeen on toisiakin lottoarvontoja. On lottovoitto syntyä terveenä. On lottovoitto syntyä perheeseen, jossa ollaan terveitä. On lottovoitto kasvaa kaupungissa, jossa on lapsiperheille hyvät palvelut. On lottovoitto, jos vanhemmilla on työtä ja terveyttä ja sen seurauksena mahdollisuus tarjota lapselle runsaasti elämän eväitä. On lottovoitto elää kaupungissa, jossa panostetaan koulutukseen. On lottovoitto kouluttautua haluamaansa ammattiin riippumatta vanhempien varallisuudesta tai varattomuudesta. Lottovoittoja on napsahtanut omallekin kohdalleni runsaasti, vaikka aina ei ole tullut seitsemää oikein. Joillakin muilla arvonnat ovatkin sitten menneet vähän toisella tavalla ja arpajaisvoittoja on muutenkin ollut jaossa hieman vähemmän kuin minulla tai vaikkapa minun lapsellani. Se, että sattuu syntymään maassa, jossa on ollut jatkuva aseellinen konflikti laskutavasta riippuen 30-300 vuot