Surun päivä 3.4. ja Jenninan kirje

Samalla, kun turvapaikanhakijoille on alkanut tulla päätöksiä, ovat monet suomalaiset aktivoituneet ja alkaneet pitää meteliä turvapaikanhakijoiden puolesta. Tätä kirjoittaessa mielenosoitus Helsingin Rautatientorilla on kestänyt jo liki 2 kuukautta, vaikuttajat ja kulttuurialan edustajat ovat keränneet adresseja inhimillisemmän politiikan puolesta, kirjastoissa, kirkoissa ja teattereissa on luettu kielteisiä turvapaikkapäätöksiä, yksittäiset ihmiset ovat kirjoittaneet turvapaikanhakijoiden puolesta blogeihinsa ja lehtien mielipidepalstoilla. Me emme ole yksin odotuksemme ja pelkojemme kanssa. Mutta onko millään, mitä me teemme, mitään väliä?

Olen useasta lähteestä lukenut, että eilen sunnuntaina 2.4.2017 poliisi on kiertänyt vastaanottokeskuksissa ja yksityiskodeissa hakemassa afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka ovat saaneet kaksi kielteistä turvapaikkapäätöstä. Ihmisiä on haettu aikaisin aamulla ja myöhään illalla päivänä, jona asianajajat ja viranomaiset eivät ole tavoitettavissa. Heiltä on otettu pois puhelimet eikä heille ole kerrottu mitä tuleman pitää. Huhut kiertävät ja ilmeisesti tänään 3.4. muutaman tunnin päästä lähtee lento Helsinki-Vantaalta Kabuliin. Minä en kerta kaikkiaan tiedä mitä sanoa tai mitä tehdä. Minä olen vihainen ja järkyttynyt. Minä en ymmärrä tätä maata.

Seuraavan kirjeen kansanedustajille on kirjoittanut luokanopettaja ja nuorten turvapaikanhakijoiden kanssa työskennellyt vapaaehtoistyöntekijä Jennina. Tämä on ilmeisesti yksi niistä teksteistä, joka on sivuutettu.

************

Eräs Suomesta turvapaikkaa hakenut nuori kysyi minulta “Mitä Suomessa on tapahtunut? Kaikki saavat negatiivisen päätöksen. Ehkä Suomi ei pidä positiivisista päätöksistä.” En osannut vastata hänen kysymykseensä, sillä samaa olen pohtinut pitkään itsekin. Tuntuu vaikealta sanoa mitään nuorelle, joka on saanut negatiivisen päätöksen, vaikka kotimaassaan häntä odottaa vaara. Tuntuu vaikealta perustella ja oikeuttaa päätös, kun näkee toisen pelon ja tuntee toisen huolen. Samaan aikaan istun toisen nuoren vierellä ja yritän kannustaa jaksamaan vielä hetken, yritän kertoa toivosta, josta en itsekään ole varma.

Toimin kasvatustyössä. Päivittäisessä arjessani kohtaan erilaisista tilanteista tulevia maahanmuuttajalapsia ja -nuoria. Opetan kouluaineita ja arjen taitoja, autan rakentamaan elämää ja tulevaisuutta Suomessa. Yksi tärkeimmistä asioista päivittäisessä arjessani on antaa lapsille ja nuorille ajatus ja tunne turvasta, paikasta, jossa heillä on oikeus ja lupa olla. Paikasta, jossa on hyvä ja turvallinen olla. Maasta, jossa jokaisella on oma merkityksellinen paikkansa ja jossa jokainen saa elää vapaasti. Maasta, jossa jokainen on inhimillinen ihminen, sellaisenaan arvokas. Maasta, jossa ketään ei arvoteta etnisen taustan tai ulkonäön perusteella.

Mutta, miten sen voi tehdä, kun he elävät maassa, jossa toisen turva on toisen turvaa vähempiarvoisempi? Miten sen voi tehdä, kun toisen vaara on toisen vaaraa mitättömämpi? Miten sen voi tehdä, kun kaikkien perheille ei anneta mahdollisuutta olla yhdessä? Miten sen voi tehdä, kun yhteiskuntamme viestii, ettei täällä ole tilaa ja turvaa muualta tulleille?

Usein tuntuu siltä, että päätöksiä tekevät ja tilanteita arvioivat ovat liian kaukana kuullakseen, mitä heille kerrotaan ja todella ymmärtääkseen tarinoita ihmisten takana. On ehkä helppo lähettää tuhansia kasvottomia ihmisiä takaisin sinne, mistä he ovat kerran paenneet. Entä jos kasvottomat ihmiset ajateltaisiinkin ihmisinä? Ihmisinä, joilla on tarina ja toive tulevaisuudesta? Entä jos ymmärrettäisiin, että ihan niin kuin minä ja me, myös he haluavat elää turvassa ja suojassa, rakentaa rauhassa elämää, jossa ei vallitse pelko? Entä jos auttaisimme pääsemään jaloilleen, olemaan osana tätä yhteiskuntaa sen sijaan että suljemme ulos? Entä, jos Tommy Tabermannin sanoin, olisimme ihmisiä ihmisille?

Irakilaisten mielenosoittajien telttojen vieressä oli kyltti, jossa luki ”Pakolainen ei ole vihollinen, vihollinen on se, joka tekee pakolaisista pakolaisia.” Usein tuntuu, että yhteiskunnassamme tämä tärkeä viesti unohtuu. Entä jos välittäisimme vihan sijaan rakkautta? Pitäisimme toinen toisistamme huolta. Ehkä meillä silloin olisi jotain suurempaa kuin niillä, jotka tekevät pakolaisista pakolaisia.