Siirry pääsisältöön

Surun päivä 3.4. ja Jenninan kirje

Samalla, kun turvapaikanhakijoille on alkanut tulla päätöksiä, ovat monet suomalaiset aktivoituneet ja alkaneet pitää meteliä turvapaikanhakijoiden puolesta. Tätä kirjoittaessa mielenosoitus Helsingin Rautatientorilla on kestänyt jo liki 2 kuukautta, vaikuttajat ja kulttuurialan edustajat ovat keränneet adresseja inhimillisemmän politiikan puolesta, kirjastoissa, kirkoissa ja teattereissa on luettu kielteisiä turvapaikkapäätöksiä, yksittäiset ihmiset ovat kirjoittaneet turvapaikanhakijoiden puolesta blogeihinsa ja lehtien mielipidepalstoilla. Me emme ole yksin odotuksemme ja pelkojemme kanssa. Mutta onko millään, mitä me teemme, mitään väliä?

Olen useasta lähteestä lukenut, että eilen sunnuntaina 2.4.2017 poliisi on kiertänyt vastaanottokeskuksissa ja yksityiskodeissa hakemassa afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka ovat saaneet kaksi kielteistä turvapaikkapäätöstä. Ihmisiä on haettu aikaisin aamulla ja myöhään illalla päivänä, jona asianajajat ja viranomaiset eivät ole tavoitettavissa. Heiltä on otettu pois puhelimet eikä heille ole kerrottu mitä tuleman pitää. Huhut kiertävät ja ilmeisesti tänään 3.4. muutaman tunnin päästä lähtee lento Helsinki-Vantaalta Kabuliin. Minä en kerta kaikkiaan tiedä mitä sanoa tai mitä tehdä. Minä olen vihainen ja järkyttynyt. Minä en ymmärrä tätä maata.

Seuraavan kirjeen kansanedustajille on kirjoittanut luokanopettaja ja nuorten turvapaikanhakijoiden kanssa työskennellyt vapaaehtoistyöntekijä Jennina. Tämä on ilmeisesti yksi niistä teksteistä, joka on sivuutettu.


************
Eräs Suomesta turvapaikkaa hakenut nuori kysyi minulta “Mitä Suomessa on tapahtunut? Kaikki saavat negatiivisen päätöksen. Ehkä Suomi ei pidä positiivisista päätöksistä.” En osannut vastata hänen kysymykseensä, sillä samaa olen pohtinut pitkään itsekin. Tuntuu vaikealta sanoa mitään nuorelle, joka on saanut negatiivisen päätöksen, vaikka kotimaassaan häntä odottaa vaara. Tuntuu vaikealta perustella ja oikeuttaa päätös, kun näkee toisen pelon ja tuntee toisen huolen. Samaan aikaan istun toisen nuoren vierellä ja yritän kannustaa jaksamaan vielä hetken, yritän kertoa toivosta, josta en itsekään ole varma.


Toimin kasvatustyössä. Päivittäisessä arjessani kohtaan erilaisista tilanteista tulevia maahanmuuttajalapsia ja -nuoria. Opetan kouluaineita ja arjen taitoja, autan rakentamaan elämää ja tulevaisuutta Suomessa. Yksi tärkeimmistä asioista päivittäisessä arjessani on antaa lapsille ja nuorille ajatus ja tunne turvasta, paikasta, jossa heillä on oikeus ja lupa olla. Paikasta, jossa on hyvä ja turvallinen olla. Maasta, jossa jokaisella on oma merkityksellinen paikkansa ja jossa jokainen saa elää vapaasti. Maasta, jossa jokainen on inhimillinen ihminen, sellaisenaan arvokas. Maasta, jossa ketään ei arvoteta etnisen taustan tai ulkonäön perusteella.


Mutta, miten sen voi tehdä, kun he elävät maassa, jossa toisen turva on toisen turvaa vähempiarvoisempi? Miten sen voi tehdä, kun toisen vaara on toisen vaaraa mitättömämpi? Miten sen voi tehdä, kun kaikkien perheille ei anneta mahdollisuutta olla yhdessä? Miten sen voi tehdä, kun yhteiskuntamme viestii, ettei täällä ole tilaa ja turvaa muualta tulleille?


Usein tuntuu siltä, että päätöksiä tekevät ja tilanteita arvioivat ovat liian kaukana kuullakseen, mitä heille kerrotaan ja todella ymmärtääkseen tarinoita ihmisten takana. On ehkä helppo lähettää tuhansia kasvottomia ihmisiä takaisin sinne, mistä he ovat kerran paenneet. Entä jos kasvottomat ihmiset ajateltaisiinkin ihmisinä? Ihmisinä, joilla on tarina ja toive tulevaisuudesta? Entä jos ymmärrettäisiin, että ihan niin kuin minä ja me, myös he haluavat elää turvassa ja suojassa, rakentaa rauhassa elämää, jossa ei vallitse pelko? Entä jos auttaisimme pääsemään jaloilleen, olemaan osana tätä yhteiskuntaa sen sijaan että suljemme ulos? Entä, jos Tommy Tabermannin sanoin, olisimme ihmisiä ihmisille?


Irakilaisten mielenosoittajien telttojen vieressä oli kyltti, jossa luki ”Pakolainen ei ole vihollinen, vihollinen on se, joka tekee pakolaisista pakolaisia.” Usein tuntuu, että yhteiskunnassamme tämä tärkeä viesti unohtuu. Entä jos välittäisimme vihan sijaan rakkautta? Pitäisimme toinen toisistamme huolta. Ehkä meillä silloin olisi jotain suurempaa kuin niillä, jotka tekevät pakolaisista pakolaisia.

Kommentit

  1. ❤️❤️❤️ voi rakkaus mitä täällä tapahtuu. joka ikinen päivä nää ihmiset on mielessä ja usein vaan tuntuu ettei kukaan kuunetele. itkettää omien ystävien puolesta, joilta on viety se ainoa asia, mitä he tarvitsee, toivo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista.

      Sitähän tämä on. Pakko uskoa, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

      Poista

Lähetä kommentti

Täällä pätevät peruskoulun käytössäännöt. Kiroilu, kiusaaminen ja ilkivalta ovat syitä antaa jälki-istuntoa ja jatkuvasti toistuessaan johtavat väliaikaiseen erottamiseen. Vakavat tapaukset aiheuttavat välittömän erottamisen.

Muista siis hyvät tavat ja asiallinen kielenkäyttö! Asia, jota ei osaa esittää kohteliaasti, ei ole sanomisen arvoinen.

Suosituimmat

Vapauttakaa Riitaoja!

  ”Sinisristilippumme, sinun puolestas elää ja kuolla...” Paitsi, että elämällä ei ollut niin väliksi. Kuolema oli se kallein uhri. Kullervon veljet lähtivät yksi toisensa jälkeen sotaan. Vanhemmat veljet ensin ja nuoremmat sitten. Kullervo ei lähtenyt. Hänen toinen silmänsä oli sokeutunut metsätöissä. Puolisokea ei kelvannut sotaan. Perkeleen silmä! Sen yhden väärään paikkaan osuneen oksan takia hän ei kelvannut edes tapettavaksi. Kullervo kynsi, kylvi, niitti, ruokki, rakensi, korjasi, pilkkoi, kantoi, vei, toi ja hikoili talvisodan alusta jatkosodan loppuun. Suo, kuokka ja Kullervo. Vieressä samaa työtä tekivät vanhukset, naiset ja lapset.  Veljistä ensimmäisenä kotiin palasivat ruumiit, sitten ruumiinsa rikkoneet ja viimeiseksi ne, jotka olivat välttäneet suorat osumat. Vanhin veli oli palannut rintamalta kunniamerkein koristeltuna jalkapuolena, nuorin tuli takaisin puulaatikossa, jota ei saanut avata. Mies laatikossa muuttui pyhäksi, paremmaksi pojaksi kuin kukaan. Ru...

Kun opettaja tarvitsee tulkkia - asioimistulkkauksen villi länsi

Mitä ymmärtäisin tai mitä osaisin, jos muuttaisin vaikkapa Iraniin? En osaisi lukea enkä kirjoittaa tavalla, josta olisi hyötyä. En ymmärtäisi, mitä kaupasta etsisin ja minua pelottaisi viedä lapseni paikalliseen kouluun. Koulun (tai oikeammin koulujen) ongelma ja vahvuus on siinä, että se on itse itseään vahvistava instituutio. Kaikilla on joku käsitys siitä, mitä koulu on ja miten se tulisi järjestää. Kaikki muut tavat voivat tuntua vierailta tai vääriltä. Valmistavassa opetuksessa olevat lapset ja nuoret ovat vasta Suomeen tulleita. Tänne tullaan esimerkiksi työn, avioliiton, opiskelun tai turvapaikan perässä. Osalla tulijoista on täällä jo odottamassa tuttuja, sukulaisia ja ystäviä, jolloin asettautuminen helpottuu. Toisilla aivan kaikki on uutta ilmastosta byrokratiaan. Ja kouluun. Tänne tulevat lapsiperheet ovat samojen kysymysten edessä kuin itse olisimme tai olemme muualle muuttaessamme. Mihin minä olen lapseni laittamassa? Voinko luottaa, että lapseni on turvassa? Kunnioit...

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne. He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia. He tulevat kauttanne mutta eivät teistä itsestänne. Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille. Äiti ja siskot tulivat tyttöä vastaan, koska tyttö oli ensimmäistä viikkoa koulussa. Kävelymatka vastaanottokeskuksesta koululle on pitkähkö ja keli oli kurja. Matka oli ilmeisesti kestänyt odotettua kauemmin ja perhe saapui perille liian myöhään. Puutteellisella elekielen ja yksittäisen sanojen yhdistelmällä olin luullut ymmärtäneeni, että tytön olisi tarkoitus kävellä yksin kotiin. Pakkasessa. Hämärtyvässä talvi-iltapäivässä. Olin säälinyt tyttöä ja antanut kertalipun ja lähettänyt samassa vastaanottokeskuksessa asuvien luokkatovereiden mukana takaisin keskukseen. Nyt luokan edessä käytävällä istui väsynyt nainen. Hän haisi siltä, miltä ihmiset talvisessa bussissa haisevat; kerran kastuneilta ulkovaatteilta, vettyneeltä villalta ja pikkuisen hieltä. Lattia...