Siirry pääsisältöön

Mitä ja miksi?


Tammikuu 2016, Turku. Tulkki, minä ja 12 poikaa. Jokaiselle pojalle aikaa 30 minuuttia. Minua jännittää ihan pirusti.

Hei, hauska tavata! Minä olen Riikka, opettaja. Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Missä olet käynyt koulua? Kuinka kauan olet käynyt koulua? Mitä sinä haaveilet? Tämä ei ole kuulustelu. Minulla on vaitiolovelvollisuus. Ruokavalio? Osallistutko koulun uskonnollisiin tilaisuuksiin? Saako sinua kuvata? Seuraava! 

Sama haastattelu 12 kertaa. Suuta kuivaa. 
Viimeisten poikien kohdalla minua ei enää jännitä niin paljon, mutta jokaista poikaa pelottaa selvästi. Kädet tärisevät. Vastaukset ovat mekaanisia. Kukaan ei hymyile, mutta kaikki ovat ystävällisiä. Vastaukset vaihtelevat jonkun verran, mutta silti kaikki puuroutuu minun mielessäni ja minä en hahmota kuka on kuka. Lasken, että joukossa on viisi Mohammadia. 


Kansalaisuus? Afganistanilainen. Mistä tulet? Iranista. Turkista. Pakistanista. Afganistanista. Minkä ikäinen olet? 17-vuotias. 16-vuotias. 17 ja puoli.

Mitä tästä tulee? Mitä ihmettä minulla on näille pojille annettavana?

Pojat tai oikeammin nuoret miehet tulivat Suomeen yksin ilman perhettä. He olivat osa sitä ihmisjoukkoa, joka liikkui Euroopassa vuonna 2015, ja jota kutsuttiin pakolaisaalloksi, -virraksi tai -tsunamiksi. Ikään kuin kyseessä olisi ollut hallitsematon luonnonvoima eikä joukkopako sodan ja sorron jaloista. Joukkopako, joka johtui lähtömaiden katastrofeista. Pako, joka noin 32 000 ihmisen kohdalla johti Suomeen kesällä ja syksyllä 2015.

Tämä blogi on saanut alkunsa minun ja muiden turvapaikanhakijoiden kanssa työskennelleiden ihmisten tarpeesta puhua ja saada äänemme kuuluviin. Kuluneiden puolentoista vuoden aikana on välillä tuntunut, että me huudamme kaiuttomassa huoneessa, jossa mikään viesti ei etene eikä ketään kiinnosta, mitä haluamme sanoa. Meillä on siis tarve saada sanotuksi se, mitä me olemme nähneet ja kuulleet, ja mitä olemme työssämme kohdanneet. Meillä on myös tarve antaa ääni meidän pojillemme, joilta se on niin kovin usein viety ja kertoa, miltä Suomi näyttää herran vuonna 2017 meidän näkökulmastamme.

Tarkoituksenamme on avata sitä arkea, jota olemme eläneet yhdessä kouluissamme. Oppilaiden, ohjaajien ja opettajien lisäksi arkea ovat olleet jakamassa muun muassa nuorten ryhmäkodin työntekijät, sosiaalityöntekijät, vapaaehtoiset maailmanparantajat, perusopetuksen opettajakollegat ja tulkit. Toiveissamme on, että saamme blogiin kirjoituksia myös heiltä. Kunnianhimoinen tavoite on, että tähän blogiin saadaan kootuksi myös tietopaketti siitä, mikä on se matka, jonka yksin tulleet nuoret turvapaikanhakijat ovat tähän mennessä tehneet ja miten heidän elämänsä on Suomessa järjestetty. Haluamme kertoa epäonnistumisista ja onnistumisista. Haluamme, että tämä blogi on puheenvuoro inhimillisemmän Suomen puolesta. Jos jonkun mielestä sananvapaus on rikki, meidän mielestämme Suomi on rikki. Vai onkohan koko Eurooppa rikki?

Kommentit

Suosituimmat

Sosiaalinen liima, jota myös kulttuuriksi kutsutaan

Eräs ystäväni on juuri saanut väitöskirjansa valmiiksi ja väittelee piakkoin. Väitöstilaisuus ja sen jälkeinen karonkka ovat akateemisen maailman vaalituimpia perinteitä. Suuri akateeminen näytelmä, jossa kaikilla on oma roolinsa, omat vuorosanansa ja käyttäymiskoodistonsa. Kun ystävä viimeksi eilen avasi väitöspäivän kaavaa meille muille, tuli minulle tunne, jota ei oikeastaan aiemmin ole tullut. Paitsi lentokoneessa. Hyvin nuorena tyttönä olin mukana järjestötoiminnassa ja kerran päädyin sen tiimoilta Italiaan. Lentokoneella. Ykkösluokassa. En ollut matkustanut vuosiin lentokoneessa enkä koskaan ensimmäisessä luokassa. En tiennyt lainkaan kuinka toimia. Lennon alussa lentoemäntä toi minulle ja muille ensimmäisen luokan matkustajille kuuman sideharsokäärön. Istuin sen verran edessä, että en voinut seurata, mitä muut tekivät. Olin pulassa ja nolona. Heittelin kuumaa kääröä kädestä toiseen ja yritin kurkkia huomaamattomasti taaksepäin, jotta näkisin, mitä muut sillä halvatun rulla...

Cogito, ergo sum? - Ajattelen, siis olen?

Minusta on hauska tietää kaikenlaista ja pystyn innostumaan asioista, joista en periaatteessa tiennyt voivani kiinnostua millään muotoa. Hienoimpia innostumisen kokemuksia oli muinainen lukion lukulomanaikainen matematiikan kertauskurssi. Ai että! Siihen asti olin vältellyt matematiikkaa parhaani ja laiskuuteni mukaan, mutta kurssin aikana tapahtui jonkunlainen naksahdus. Matematiikka voi olla kaunista, se voi olla kivaa ja ennen kaikkea se voi tarjota riemastuttavaa oivaltamisen iloa! Kiitos innostuksestani kuului asiastaan innostuneelle opettajalle, mutta myös sille, että vihdoin tein riittävästi töitä. Matematiikka vaatii istumalihaksia. Lopulta todistuksessa oli lyhyestä matematiikasta numero seitsemän, mutta kirjoituksista sain kaikki yllättäneen eximian. (Odotan vielä, että joku päivä innostun tekniikasta - moottoreista ja sen sellaisista. Toistaiseksi aihe ei ole tullut riittävän lähelle, jotta olisin jaksanut asiaan paneutua.) Hesarissa (kyllä minä ihan oikeasti muutakin l...

Epäpätevän kesäloma

Ja kauniistihan se soi, Suvivirsi. Koululaiset saateltiin kesälomalle, pitkähihaiset paidat kaivettiin kaapista hellejakson jälkeen ja suomalainen kesä ja loma saattoivat alkaa. Lahjoja opettajalle. Minun lomani alkoi (taas) pienellä surulla. Oppilaiden ja työtovereiden hyvästelyn jälkeen olen vielä käynyt koululla muutaman kerran. Olen kerännyt tavaroitani, heittänyt pois turhia papereita ja yrittänyt miettiä mitä kerron ryhmästä, oppimateriaaleista ja jatkon opetustarpeista ryhmän seuraavalle opettajalle. Valmistava opetus on siitä jännittävä peruskoulun osa, että sitä on säännelty todella vähän.  Valmistavalla opetuksella on oma opetussuunnitelmansa, mutta sen miten opetussuunnitelmaa toteutetaan ja miten se resursoidaan, päättää opetuksen järjestäjä (kunta tai kaupunki) varsin vapaasti. Opetuksen järjestäjä voi päättää ketä se pitää pätevänä opettamaan valmistavassa opetuksessa, kuinka monta oppilasta ryhmässä on, kuinka paljon taloudellisia resursseja ryhmälle ann...