"Valta, vallan, valtaa, valtana, vallaksi, vallassa, vallasta, valtaan, vallalla, vallalta, vallalle, vallatta, valtoinemme, valloin" eli vaaleista.
Tuttu politiikantutkija kyseli taannoin Facebookissa, että mikäköhän meidän muiden mielestä on näiden vaalien teema. Mennäänkö hästägeillä maahanmuutto, ilmastonmuutos vai kenties jollakin ihan muulla? Alkuvuodesta yksi ystävä tarttui pohdinnoissaan siihen, että poliitikot vääntävät asioita väkisin vastakkain, vaikka yhteistyön ja konsenkuksen etsimisen pitäisi olla se varsinainen tavoite.
Minä ajattelen, että tänä keväänä käydään jälleen vaalit vaaleista. Tapamme järjestää yhteiskunta ja sen toiminta ovat suurennuslasin alla ja keskellä merkitysneuvotteluja, joissa yhteiskunnan reunaehtoja arvioidaan ja ehkäpä määritellään uudelleen. Se, mikä tuntui pari vuosikymmentä sitten itsestään selvältä, ei sitä enää ole. Ihmisarvo ja ihmisoikeudet liitetään luksukseen, johon meillä ei ole muka varaa - suhtautuminen on ylimielistä ja usko siihen, että kukaan ei keksi leikata omista oikeuksista, on rajatonta. Samaan aikaan tutkijoiden kannat sulavat julkisessa keskustelussa mielipiteiksi. Arkijärki ja asiantuntijuus muuttuvat samanarvoisiksi. Toimittajatuttuni tuskailee, kun lehtiin ei haluta perusteltuja kantoja vaan verkossa vetävää materiaalia - ihmisiä ja ihmissuhteita.
Samalla, kun ehdokkaat ovat kampanjoineet on kuitenkin puhuttu vallasta. Kenelle valta annetaan ja millä edellytyksillä? Miten valta jaetaan ja keiden kesken? Mitkä ovat ne kuuluisat arvot, joita täällä kannatetaan ja miten niihin suhtaudutaan? Ilmassa on riitaa, ääripäitä ja vastakkainasettelua. Moni tuntee kylmiä tuulahduksia menneiltä vuosikymmeniltä. Minunkin selkääni tuuli kutittelee aika kylmästi. On turvaton olo.
Tammikuussa en ehkä aivan ymmärtänyt ystäväni ajatusta vastakkainasettelusta. Olin ärtynyt presidentin kommenteista ja Yanarin saamasta törkypalautteesta. (Huomatkaa, miten nopeasti kehityn!) Olen kokonaan ja täydellisesti punavihreä ja pohjimmiltani ajattelen, että muidenkin pitäisi olla. Silti uskon, että eduskunta, jonka minä valitsisin, ei olisi Suomelle se paras mahdollinen. Ja se johtuu siitä, että tämä maa on myös keskusta-oikeistolaisten maa.
Meidän kaikkien pitäisi tänne mahtua ja meidän kaikkien pitäisi täällä pystyä elämään. Minä en tiedä (ja ihan oikeasti en siis tiedä), miten jatkan elämääni, jos tulee jytky3. En tahdo, että asioita yksinkertaistavat yhden asian liikkeet saavat enää yhtään enemmän valtaa. Toisaalta maailman ollessa tällainen kuin se nyt on, epäilen, että huonosti kävisi myös, jos persut jäisivät kaiken ulkopuolelle. Persujen öyhötyksen löytyy paljon ihmisiä, joiden huoliin yhteiskunnan pitäisi vastata jotenkin. Meidän pitää löytää jonkunlainen konsensus.
Euroopan hullun vuoden 1968 loppupuolella silloinen pääministeri Mauno Koivisto oli mukana Jatkoaika-ohjelmassa. Osan ohjelmasta voi katsoa täältä. Yle otsikoi Elävän arkiston uutisensa "Mauno Koivisto hurmaa naisia". En pidä siitä. Osuvampi otsikko olisi ollut, että pääministeri Mauno Koivisto puhuu vallasta ja vallan jakamisesta. Keskustelu on hyvä. Kaiken lisäksi se lisää minun turvallisuuden tunnettani. Valtaa on jaettu ennenkin uudelleen, mutta vahva yhteiskunta on sen onnistunut tekemään ilman verenvuodatusta tai täysin kohtuuttomia seurauksia. Systeemi toimii sittenkin, vaikka se välillä yskii.
J.K. Noin niin kuin vallasta, vaaleista, vaikutusvallasta ja sen sellaista puhuttaessa: mitäköhän kertoo se, että blogiani on luettu paitsi Suomessa ja Yhdysvalloissa, mutta myös Ukrainassa ja Puolassa? Tilastot kertovat lukijoistani (teitä on ollut jo niin kovin monta!) seuraavaa:
Ozan Yanar ymmärsi hänen mielestään Sauli Niinistön uudenvuoden puheen tahallaan väärin. Minä asetuin vastahankaan ja Yanarin puolelle. Mielestäni Niinistö sulki ihmisiä keskustelun ja yhteisön ulkopuolelle tavalla, joka ei tukenut konsensuksen löytymistä tai yhteistyötä. Mutta tämähän on vanha juttu jo. Aivan kuten vanhustenhoidon ongelmat, suomalaismiesten pedofiilirinki tai aktiivimalli.
Minä ajattelen, että tänä keväänä käydään jälleen vaalit vaaleista. Tapamme järjestää yhteiskunta ja sen toiminta ovat suurennuslasin alla ja keskellä merkitysneuvotteluja, joissa yhteiskunnan reunaehtoja arvioidaan ja ehkäpä määritellään uudelleen. Se, mikä tuntui pari vuosikymmentä sitten itsestään selvältä, ei sitä enää ole. Ihmisarvo ja ihmisoikeudet liitetään luksukseen, johon meillä ei ole muka varaa - suhtautuminen on ylimielistä ja usko siihen, että kukaan ei keksi leikata omista oikeuksista, on rajatonta. Samaan aikaan tutkijoiden kannat sulavat julkisessa keskustelussa mielipiteiksi. Arkijärki ja asiantuntijuus muuttuvat samanarvoisiksi. Toimittajatuttuni tuskailee, kun lehtiin ei haluta perusteltuja kantoja vaan verkossa vetävää materiaalia - ihmisiä ja ihmissuhteita.
Samalla, kun ehdokkaat ovat kampanjoineet on kuitenkin puhuttu vallasta. Kenelle valta annetaan ja millä edellytyksillä? Miten valta jaetaan ja keiden kesken? Mitkä ovat ne kuuluisat arvot, joita täällä kannatetaan ja miten niihin suhtaudutaan? Ilmassa on riitaa, ääripäitä ja vastakkainasettelua. Moni tuntee kylmiä tuulahduksia menneiltä vuosikymmeniltä. Minunkin selkääni tuuli kutittelee aika kylmästi. On turvaton olo.
Tammikuussa en ehkä aivan ymmärtänyt ystäväni ajatusta vastakkainasettelusta. Olin ärtynyt presidentin kommenteista ja Yanarin saamasta törkypalautteesta. (Huomatkaa, miten nopeasti kehityn!) Olen kokonaan ja täydellisesti punavihreä ja pohjimmiltani ajattelen, että muidenkin pitäisi olla. Silti uskon, että eduskunta, jonka minä valitsisin, ei olisi Suomelle se paras mahdollinen. Ja se johtuu siitä, että tämä maa on myös keskusta-oikeistolaisten maa.
Meidän kaikkien pitäisi tänne mahtua ja meidän kaikkien pitäisi täällä pystyä elämään. Minä en tiedä (ja ihan oikeasti en siis tiedä), miten jatkan elämääni, jos tulee jytky3. En tahdo, että asioita yksinkertaistavat yhden asian liikkeet saavat enää yhtään enemmän valtaa. Toisaalta maailman ollessa tällainen kuin se nyt on, epäilen, että huonosti kävisi myös, jos persut jäisivät kaiken ulkopuolelle. Persujen öyhötyksen löytyy paljon ihmisiä, joiden huoliin yhteiskunnan pitäisi vastata jotenkin. Meidän pitää löytää jonkunlainen konsensus.
Euroopan hullun vuoden 1968 loppupuolella silloinen pääministeri Mauno Koivisto oli mukana Jatkoaika-ohjelmassa. Osan ohjelmasta voi katsoa täältä. Yle otsikoi Elävän arkiston uutisensa "Mauno Koivisto hurmaa naisia". En pidä siitä. Osuvampi otsikko olisi ollut, että pääministeri Mauno Koivisto puhuu vallasta ja vallan jakamisesta. Keskustelu on hyvä. Kaiken lisäksi se lisää minun turvallisuuden tunnettani. Valtaa on jaettu ennenkin uudelleen, mutta vahva yhteiskunta on sen onnistunut tekemään ilman verenvuodatusta tai täysin kohtuuttomia seurauksia. Systeemi toimii sittenkin, vaikka se välillä yskii.
 |
| 1982 oli hanskat ja kehä, mutta ei varsinaista vaalitaistelua. (Kari Suomalainen/HS) |
J.K. Noin niin kuin vallasta, vaaleista, vaikutusvallasta ja sen sellaista puhuttaessa: mitäköhän kertoo se, että blogiani on luettu paitsi Suomessa ja Yhdysvalloissa, mutta myös Ukrainassa ja Puolassa? Tilastot kertovat lukijoistani (teitä on ollut jo niin kovin monta!) seuraavaa:
| Suomi | 33686 |
USA
| 425 |
Ukraina
|
296 |
Puola
|
262 |
Saksa
|
246 |
Iso-Britannia
|
223 |
Ruotsi
|
222 |
Espanja
|
207 |
Pakistan
|
193 |
Venäjä
|
171 |
Kommentit
Lähetä kommentti
Täällä pätevät peruskoulun käytössäännöt. Kiroilu, kiusaaminen ja ilkivalta ovat syitä antaa jälki-istuntoa ja jatkuvasti toistuessaan johtavat väliaikaiseen erottamiseen. Vakavat tapaukset aiheuttavat välittömän erottamisen.
Muista siis hyvät tavat ja asiallinen kielenkäyttö! Asia, jota ei osaa esittää kohteliaasti, ei ole sanomisen arvoinen.