"Saatanan homo" raikaa koulun pihalla. Sitä säestää höhöttely ja pienten kukonpoikien keskinäinen kisailu ja töniminen. "Vittu, jätkä on ihan vitun homo... Jonne perkele." Nujuaminen jatkuu keskellä koulun käytävää. En millään jaksaisi kuunnella vittua koko koulupäivää, mutta jos ryhtyisi kielipoliisiksi, niin siinä riittäisi sarkaa ihan jokaiselle hetkelle. Sen lisäksi saisi kuunnella kaikenlaista viisastelua asiasta ja asian vierestä. Ehdotukseni oppilaille, että huutaisivat jatkossa pimppiä, jotta muistaisivat mistä puhuvat, ei ole tuottanut hedelmää. Teen siis kuten aina ja puutun muutamaan räikeimpään heittoon ja ajan mölyävää lauman ulos. Harmittaa.
Silloin, kun itse olin ala-asteella, kielenkäyttö oli käytävillä siistimpää. Emme voineet huutaa, mitä sattuu, koska siihen puututtiin tiukasti. Rehtori nosti villeimmät takinkauluksesta naulakkoon ja jälki-istuntoa jaettiin kaikista kuulluista perkeleistä. Kerran jouduin vartin puhutteluun, kun hermostuin ja sanoin hemmetti. Olen edelleen sitä mieltä, että siinä tilanteessa hemmetti oli paikallaan ja opettajan olisi pitänyt katsoa sitä sormiensa läpi. (Ja olen muuten edelleen sitä mieltä, että ketään ei pidä nostaa naulakkoon mistään syystä.) Sanoille on paikkansa ja aikansa, vaikka vittua en haluaisi kuulla juuri koskaan. Enkä "saatananhomoa".
Haukkumasanat kuvaavat varsin täsmällisesti sitä, mitä pidetään alempiarvoisena ja epätoivottavana ominaisuutena. Aikoinaan meillä haukuttiin pojat homoiksi ja kaikki separeiksi, kun aikuiset olivat kuuloetäisyyden ulkopuolella. Muitakin sanoja, kuten läski, lauta, huora ja inva oli aktiivisessa käytössä. 1980-luvulla ja 2010-luvulla on siis jotakin yhteistä. Tytön pitää olla kaunis, laiha ja haluttava, mutta siveä. Poika ei saa missään nimessä olla homo eikä ruumillisia vammoja tai ruumiillista poikkeavuutta suvaita oikein kenellekään.
Mikro- ja marginaalihistoriallisessa tutkimuksessa lähdetään siitä, että kertomalla esimerkiksi jostakin pienestä tai näkymättömästä, kerrotaan samalla ja jopa erityisesti jotakin siitä, mikä on yleistä, hyväksyttyä ja tavoiteltua kulloisessakin ajassa. Samalla, kun yhteisössä määritellään, mikä on kiellettyä , osoitetaan mikä on tavoiteltua.
Kiroilu on jonkinlainen oikopolku siihen, mitä pidetään tabuna tai mihin liittyy stigma (ks. esim. Andersson &Trudgill 1990). Joissakin maissa heitetyt herjat tai loukkaukset eivät toisaalla tunnu missään. (Koiraksi haukkuminen tai kengällä heittäminen eivät ole pahinta mitä tiedän.) Kaikesta päätellen suomalaisen nykyperuskoululaisen elämässä tabuja ja stigmaa kantavia asioita ovat ainakin naisen sukupuolielin ja homoseksuaalisuus.
Viittasin edellisissä kirjoituksissani toksiseen maskuliinisuuteen ja sen ympärillä käytyyn keskusteluun. Esitin, että koen suomalaisen miehen olevan huomattavasti vapaampi kuin afgaaniveljensä. Mutta onko mies vapaa? Se, mitä tavoitellaan ja mikä koetaan hyväksi on usein kovin tarkasti määritelty. Etuoikeudet ja varallisuus ovat kasaantuneet valkoisille heteromiehille - valkoinen heteromies on selkeä ihmisyyden perusmitta huomattavasti useammassa paikassa kuin olisi syytä. Samalla valkoiselle heteromiehelle on kasaantunut joukko vaatimuksia ja normeja, joissa (julkisesti) epäonnistuminen sulkee miehen normin ulkopuolelle.
Helsingin Sanomissa (kyllä minä joskus luen jotakin muutakin...) julkaistiin sunnuntaina Saska Saarikosken kolumni valkoisen heteromiehen ahdingosta. Samassa lehdessä oli Heini Maksimaisen kirjoitus lapsettomuudesta ja siitä, kuinka keskiverto lapseton ei olekaan uran takia lapsen tekoa lykännyt nainen vaan huonosti koulutettu ja/tai syrjäytynyt mies.
"Tutkijoille uutinen ei ollut uutinen. Turun yliopiston akatemiatutkija, väestötieteilijä Marika Jalovaara on tutkinut lapsettomuutta Tilastokeskuksen rekisteritietojen avulla. Hänen mukaansa on tiedetty jo pitkään, että vähän koulutetut miehet jäävät muita huomattavasti useammin lapsettomiksi. Jalovaara oli mukana tuoreessa pohjoismaisessa tutkimuksessa, jossa ilmeni, että 1960-luvun lopulla syntyneistä, peruskoulun varaan jääneistä suomalaismiehistä peräti 36 prosenttia on lapsettomia. Korkea-asteen koulutuksen suorittaneilla miehillä osuus on 22 prosenttia." (Puheenvuoro, HS 15.4.2018).
Koska tiedämme, että poikien koulumenestys ja -viihtyvyys ovat heikompia kuin tyttöjen, herää kysymys siitä, onko meillä enenevissä määrin poikia ja miehiä, jotka eivät kelpaa kenellekään. Siis aivan kuten osa valkoisista heteromiehistä on jo kauan nurissut. Onko kyse sittenkin todellisuudesta eikä heikkojen miehisyytensä kanssa kamppailevien miesten älämölöstä?
Saarikoski esittää, että valkoisen heteromiehen ongelmista ei puhuta riittävästi: "Ilmiöstä on kuitenkin puhuttu ja kirjoitettu Yhdysvalloissa yllättävän vähän, sillä se sopii huonosti suureen kertomukseen, jossa naiset ja vähemmistöt taistelevat oikeuksistaan valkoisten miesten vallan alla.
Etuoikeutettuna pidetyn ryhmän vaikeuksista voi olla vaikeaa puhua. Sen pelätään vievän tilaa muilta." (Naisten ääni voimistuu vihdoin mediassa, mutta kuka kuuntelisi myös huonosti koulutettuja miehiä?, HS 15.4.2018)
Jostakin syystä vammoihin tai vammaisuuteen liittyvät haukkumasanat ovat minun suppean empiirisen kokemukseni mukaan vähentyneet huomattavasti. Sen sijaan kirosanat ja haukkumasanat, jotka liittyvät sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen ovat yleistyneet. Liittyykö se siihen, että meidän normimme siitä, mitä on olla mies ovat kaventuneet? Vai onko todella niin, että vähemmistöjen oikeuksien parantuminen on leikannut valkoisen miehen oikeuksia ja ajanut osan roolissaan suoriutumattomista syrjäytymään? Vai onko kenties kyse siitä, että aiemmin on riittänyt, että on valkoinen heteromies, nyt pitäisi tehdä muutakin syntyä tiettyyn ihonväriin ja sukupuoleen? Kun marginaali on kutistunut, mitä se kertoo yleisestä?
Opettajilta odotetaan nykyään kieli- ja kulttuurisensitiivistä otetta ja pedagogiikkaa. Se tarkoittaa lyhykäisyydessään sitä, että opettajien tulee olla perillä siitä, miten kieli ja kulttuuri vaikuttavat oppimisprosessissa ja koulussa yhteisönä. Kyse ei välttämättä ole muualta tulleiden kielistä tai kulttuurista, vaan ihan tästä omastamme. Mikä on minun kulttuurini ja miten se näkyy siinä, miten arvotan kohtaamiani ilmiöitä? Miten minä suhtaudun mihinkin ja mikä suhtautumisessani on itsestäni ja omasta kulttuuristani lähtöisin? Mitkä ovat omat arvoni ja normini? Ovatko ne muuttumattomia? Miten ne vaikuttavat siihen, miten kohtelen muita ihmisiä? Miten opetan ihmisiä, joiden taustaa, kulttuuria tai maailmankatsomusta en tunne? Miten opetan lapsia kunnioittamaan niitä, joiden taustaa, kulttuuria tai maailmankatsomusta he eivät tunne?
" [...] sillä jos uskotaan, että sukupuoli tai etnisyys määrittelevät ihmisen ajattelua, niin totta kai siihen vaikuttavat myös koulutus ja perhetausta", kuten Saarikoski kolumnissaan sen sanoo. En jaa Saarikosken epäilystä siitä, että etuoikeutettuna pidettyjen ryhmien vaikeuksista olisi vaikea puhua, mutta siitä olen samaa mieltä, että tiedonvälitys ei tunnu tavoittavan sitä osaa kansasta tai kansoista, joka identifioi itsensä lihaa syöväksi heteromieheksi, ja jotka kokevat asemansa tästä syystä uhatuksi. Ylempi, korkeakoulutettu, oikeasti valtaa pitävä luokka on jo liian kaukana suuresta enemmistöstä, joka yrittää haalia elantoaan milloin mistäkin pätkätöistä. Mitä sille pitäisi tehdä?
Saarikosken mukaan toimittajat ovat eliittiä ja siksi kykenemättömiä ymmärtämään vähäosaisempia kansalaisia. Sama koskee aika usein opettajia. Suomessa me opettajat olemme pitkälle koulutettuja keskiluokkaisia virkamiehiä. Meidän oppilaamme edustavat kuitenkin kaikkia sosiaalisia ryhmiä. Opettajan oppilaan välinen kulttuuriero voi olla valtava, vaikka molemmat olisivat syntyjään kantasuomalaisia. Mitä sille sitten pitäisi tehdä? Ainakin meidän pitäisi karsia koulujen käytäviltä se "saatanan homo", koska osa oppilaista ovat taatusti homoja, mutta kukaan heistä ei ole saatanasta. Ja se koskee myös heidän opettajiaan.
*********
Lähteenä Hesarin lisäksi
Andersson, Lars-Gunnar & Trudgill, Peter: Bad Language. Basill Blackwell, 1990.
Aiemmin kirjoittamaani:
https://turvatonodotus.blogspot.com/2017/09/sosiaalinen-liima-jota-myos.html
 |
| Milla Paloniemi: Kiroileva siili |
Silloin, kun itse olin ala-asteella, kielenkäyttö oli käytävillä siistimpää. Emme voineet huutaa, mitä sattuu, koska siihen puututtiin tiukasti. Rehtori nosti villeimmät takinkauluksesta naulakkoon ja jälki-istuntoa jaettiin kaikista kuulluista perkeleistä. Kerran jouduin vartin puhutteluun, kun hermostuin ja sanoin hemmetti. Olen edelleen sitä mieltä, että siinä tilanteessa hemmetti oli paikallaan ja opettajan olisi pitänyt katsoa sitä sormiensa läpi. (Ja olen muuten edelleen sitä mieltä, että ketään ei pidä nostaa naulakkoon mistään syystä.) Sanoille on paikkansa ja aikansa, vaikka vittua en haluaisi kuulla juuri koskaan. Enkä "saatananhomoa".
Haukkumasanat kuvaavat varsin täsmällisesti sitä, mitä pidetään alempiarvoisena ja epätoivottavana ominaisuutena. Aikoinaan meillä haukuttiin pojat homoiksi ja kaikki separeiksi, kun aikuiset olivat kuuloetäisyyden ulkopuolella. Muitakin sanoja, kuten läski, lauta, huora ja inva oli aktiivisessa käytössä. 1980-luvulla ja 2010-luvulla on siis jotakin yhteistä. Tytön pitää olla kaunis, laiha ja haluttava, mutta siveä. Poika ei saa missään nimessä olla homo eikä ruumillisia vammoja tai ruumiillista poikkeavuutta suvaita oikein kenellekään.
Mikro- ja marginaalihistoriallisessa tutkimuksessa lähdetään siitä, että kertomalla esimerkiksi jostakin pienestä tai näkymättömästä, kerrotaan samalla ja jopa erityisesti jotakin siitä, mikä on yleistä, hyväksyttyä ja tavoiteltua kulloisessakin ajassa. Samalla, kun yhteisössä määritellään, mikä on kiellettyä , osoitetaan mikä on tavoiteltua.
Kiroilu on jonkinlainen oikopolku siihen, mitä pidetään tabuna tai mihin liittyy stigma (ks. esim. Andersson &Trudgill 1990). Joissakin maissa heitetyt herjat tai loukkaukset eivät toisaalla tunnu missään. (Koiraksi haukkuminen tai kengällä heittäminen eivät ole pahinta mitä tiedän.) Kaikesta päätellen suomalaisen nykyperuskoululaisen elämässä tabuja ja stigmaa kantavia asioita ovat ainakin naisen sukupuolielin ja homoseksuaalisuus.
 |
Kullervo oli kaiketi valkoinen heteromies. Ehkä. Akseli Gallen-Kallela: Kullervon kirous, 1899 |
Helsingin Sanomissa (kyllä minä joskus luen jotakin muutakin...) julkaistiin sunnuntaina Saska Saarikosken kolumni valkoisen heteromiehen ahdingosta. Samassa lehdessä oli Heini Maksimaisen kirjoitus lapsettomuudesta ja siitä, kuinka keskiverto lapseton ei olekaan uran takia lapsen tekoa lykännyt nainen vaan huonosti koulutettu ja/tai syrjäytynyt mies.
"Tutkijoille uutinen ei ollut uutinen. Turun yliopiston akatemiatutkija, väestötieteilijä Marika Jalovaara on tutkinut lapsettomuutta Tilastokeskuksen rekisteritietojen avulla. Hänen mukaansa on tiedetty jo pitkään, että vähän koulutetut miehet jäävät muita huomattavasti useammin lapsettomiksi. Jalovaara oli mukana tuoreessa pohjoismaisessa tutkimuksessa, jossa ilmeni, että 1960-luvun lopulla syntyneistä, peruskoulun varaan jääneistä suomalaismiehistä peräti 36 prosenttia on lapsettomia. Korkea-asteen koulutuksen suorittaneilla miehillä osuus on 22 prosenttia." (Puheenvuoro, HS 15.4.2018).
Koska tiedämme, että poikien koulumenestys ja -viihtyvyys ovat heikompia kuin tyttöjen, herää kysymys siitä, onko meillä enenevissä määrin poikia ja miehiä, jotka eivät kelpaa kenellekään. Siis aivan kuten osa valkoisista heteromiehistä on jo kauan nurissut. Onko kyse sittenkin todellisuudesta eikä heikkojen miehisyytensä kanssa kamppailevien miesten älämölöstä?
Saarikoski esittää, että valkoisen heteromiehen ongelmista ei puhuta riittävästi: "Ilmiöstä on kuitenkin puhuttu ja kirjoitettu Yhdysvalloissa yllättävän vähän, sillä se sopii huonosti suureen kertomukseen, jossa naiset ja vähemmistöt taistelevat oikeuksistaan valkoisten miesten vallan alla.
Etuoikeutettuna pidetyn ryhmän vaikeuksista voi olla vaikeaa puhua. Sen pelätään vievän tilaa muilta." (Naisten ääni voimistuu vihdoin mediassa, mutta kuka kuuntelisi myös huonosti koulutettuja miehiä?, HS 15.4.2018)
Jostakin syystä vammoihin tai vammaisuuteen liittyvät haukkumasanat ovat minun suppean empiirisen kokemukseni mukaan vähentyneet huomattavasti. Sen sijaan kirosanat ja haukkumasanat, jotka liittyvät sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen ovat yleistyneet. Liittyykö se siihen, että meidän normimme siitä, mitä on olla mies ovat kaventuneet? Vai onko todella niin, että vähemmistöjen oikeuksien parantuminen on leikannut valkoisen miehen oikeuksia ja ajanut osan roolissaan suoriutumattomista syrjäytymään? Vai onko kenties kyse siitä, että aiemmin on riittänyt, että on valkoinen heteromies, nyt pitäisi tehdä muutakin syntyä tiettyyn ihonväriin ja sukupuoleen? Kun marginaali on kutistunut, mitä se kertoo yleisestä?
Opettajilta odotetaan nykyään kieli- ja kulttuurisensitiivistä otetta ja pedagogiikkaa. Se tarkoittaa lyhykäisyydessään sitä, että opettajien tulee olla perillä siitä, miten kieli ja kulttuuri vaikuttavat oppimisprosessissa ja koulussa yhteisönä. Kyse ei välttämättä ole muualta tulleiden kielistä tai kulttuurista, vaan ihan tästä omastamme. Mikä on minun kulttuurini ja miten se näkyy siinä, miten arvotan kohtaamiani ilmiöitä? Miten minä suhtaudun mihinkin ja mikä suhtautumisessani on itsestäni ja omasta kulttuuristani lähtöisin? Mitkä ovat omat arvoni ja normini? Ovatko ne muuttumattomia? Miten ne vaikuttavat siihen, miten kohtelen muita ihmisiä? Miten opetan ihmisiä, joiden taustaa, kulttuuria tai maailmankatsomusta en tunne? Miten opetan lapsia kunnioittamaan niitä, joiden taustaa, kulttuuria tai maailmankatsomusta he eivät tunne?
" [...] sillä jos uskotaan, että sukupuoli tai etnisyys määrittelevät ihmisen ajattelua, niin totta kai siihen vaikuttavat myös koulutus ja perhetausta", kuten Saarikoski kolumnissaan sen sanoo. En jaa Saarikosken epäilystä siitä, että etuoikeutettuna pidettyjen ryhmien vaikeuksista olisi vaikea puhua, mutta siitä olen samaa mieltä, että tiedonvälitys ei tunnu tavoittavan sitä osaa kansasta tai kansoista, joka identifioi itsensä lihaa syöväksi heteromieheksi, ja jotka kokevat asemansa tästä syystä uhatuksi. Ylempi, korkeakoulutettu, oikeasti valtaa pitävä luokka on jo liian kaukana suuresta enemmistöstä, joka yrittää haalia elantoaan milloin mistäkin pätkätöistä. Mitä sille pitäisi tehdä?
Saarikosken mukaan toimittajat ovat eliittiä ja siksi kykenemättömiä ymmärtämään vähäosaisempia kansalaisia. Sama koskee aika usein opettajia. Suomessa me opettajat olemme pitkälle koulutettuja keskiluokkaisia virkamiehiä. Meidän oppilaamme edustavat kuitenkin kaikkia sosiaalisia ryhmiä. Opettajan oppilaan välinen kulttuuriero voi olla valtava, vaikka molemmat olisivat syntyjään kantasuomalaisia. Mitä sille sitten pitäisi tehdä? Ainakin meidän pitäisi karsia koulujen käytäviltä se "saatanan homo", koska osa oppilaista ovat taatusti homoja, mutta kukaan heistä ei ole saatanasta. Ja se koskee myös heidän opettajiaan.
*********
Lähteenä Hesarin lisäksi
Andersson, Lars-Gunnar & Trudgill, Peter: Bad Language. Basill Blackwell, 1990.
Aiemmin kirjoittamaani:
https://turvatonodotus.blogspot.com/2017/09/sosiaalinen-liima-jota-myos.html
Kommentit
Lähetä kommentti
Täällä pätevät peruskoulun käytössäännöt. Kiroilu, kiusaaminen ja ilkivalta ovat syitä antaa jälki-istuntoa ja jatkuvasti toistuessaan johtavat väliaikaiseen erottamiseen. Vakavat tapaukset aiheuttavat välittömän erottamisen.
Muista siis hyvät tavat ja asiallinen kielenkäyttö! Asia, jota ei osaa esittää kohteliaasti, ei ole sanomisen arvoinen.