Olen pikku hiljaa havittelemassa takaisin yliopistolle. Ehkä. Haluaisin kovasti tehdä tutkimusta olkoonkin, että ystävät ja tuttavat laajalla rintamalla varoittelevat siitä. Humanistisesta tutkimuksesta ei maksa kukaan eikä nykyisessä maailmassa sille tunnu olevan edes tilaa. Ja jos tilaa tai tilausta onkin, niin kilpailu ja tulostavoitteet vievät tutkimuksesta kaiken ilon. Sen mitä ilosta mahdollisesti jää jäljelle, vie tutkimukseen elimellisenä osana kuuluvana tuska. Mutta saahan sitä haaveilla. Ajatella, jos minulla olisi joskus oma työhuone. Työhuoneessa olis työpöytä ja -tuoli, viherkasvi, ikkuna, tietokone, konferenssiohjelmia ja kirjapino. Ja sitten se vain iskisi, ajattelun ja kirjoittamisen flow. Näen jo muutaman ystävän tyrskivän kahvinsa pitkin näyttöä tätä lukiessaan, mutta mitä siitä. Saahan sitä haaveilla, vaikka haaveissa ei paljon realismia olisikaan.
Mitä minä sitten tutkisin. Tjaa-a, enpä nyt niin tarkasti tiedä. Ei tässä inspiraatiossa sentään tutkimuskysymysten asteella liikuta. Sen sijaan kirjapinon (virtuaalisen kirjapinon, koska kyseiset lukukappaleet olen lainannut e-kirjoina) päälimmäiset kirjat ovat tiedossa. Luen tällä hetkellä kahta kirjaa. Ensimmäinen on Olli Löytyn toimittama Rajan ylityksiä - Tutkimusreittejä toiseuden tuolle puolen (Gaudeamus 2005) ja toinen Suomalainen vieraskirja - Kuinka käsitellä monikulttuurisuutta (Vastapaino 2005), joka on Anna Rastaan, Laura Huttusen ja Olli Löytyn yhdessä toimittama. Molemmat ovat artikkelikokoelmia, joissa käsitellään otsikkonsa mukaisia ilmiöitä eri näkökulmista. Kulttuurintutkija minussa on riemuissaan. Se sama tyyppi, joka oli riemuissaan noin vuonna 1999 tajutessaan, että jotkut todella tutkivat historiaa marginaalin kautta.
Olen niin kauan kuin muistan, kokenut olevani monella tavalla toinen; erilainen, poikkeava, riittämätön, epäkesko, pikkuisen viallinen. Ja sitten historian peruskurssilla selvisi, että "meikäläiset" jättävät sellaisen jäljen historiaan, että meidän kauttamme voi kertoa enemmistön tarinan. Historian eksentrikot ja heidän elämänsä toimivat tavallisuuden peilinä. Hyljätyt nostetaan keskiöön. Se, mitä minusta ajatellaan, kertookin ajattelijoista ja heidän arvoistaan. Ajatus on teepussiaforismien klisee, mutta historiantutkimuksessa täysin validi metodi. Hillitöntä.
Rajan ylityksiä marssittaa esiin koko joukon mielenkiintoisia "toisia" ihmisiä; Suomen kolttasaamelaisia, japanilais-suomalaisen lähetystyöntekijäpariskunnan viime vuosisadan alusta, naismatkakirjailijoita, palvelijoita, ja vähän lisää naisia. Naiset ovat olleet menneen maailman tai ainakin historiankirjotuksen toisia. Länsimainen historiankirjoitus on ollut valkoisten suurmiesten historiaa tai ainakin sitä kirjoitettu heidän ehdoillaan. Se on fakta, joka on alkanut muuttua vasta viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. On alettu tehdä tutkimusta, jota voidaan kutsua mentaliteettien historiaksi, arjen historiaksi, mikro- tai marginaalihistoriaksi, riippuen metodista ja tutkimuksen kohteesta. Klassiset esimerkit tällaisesta tutkimuksesta ovat Emmanuel Le Roy Ladurien Montaillou, ranskalainen kylä 1294-1324 (1975) ja Carlo Ginzburgin Juusto ja madot (1976). Suosittelen lukemaan, jos kirjat eivät ole tuttuja. Muistan viihtyneeni erityisesti Montailloussa.
Suomalaisuuden vieraskirja on jo alaotsikkonsa takia päässyt tietyn kansanosan hampaisiin. Harva netissä tekstejä kommentoinut on kuitenkaan viitsinyt lukea kirjaa otsikoita pidemmälle. Se on sääli, koska kirja on omiaan avaamaan asioihin perehtymättömille (tai niihin jostakin muusta näkökulmasta perehtyneille) käytettyjen sanojen taustaa, ja liittää ilmiötä ja asioita kontekstiinsa. Väliotsikot kirjassa ovat jykeviä: Suomalainen monikulttuurisuus, Suvaitsevaisuus, Rasismi, Etnisyys, Toiseus ja Nationalismi. Jos nyt tekee mieli murista ja väittää, että tietää jo mitä kirjassa lukee, niin kannattanee niellä kirosanat ja suunnata kirjastoon. Tai e-kirjastoon. Tai kirjakauppaan. Tai lukea vähän eteenpäin tätä kirjoitusta ja sitten suunnata sinne kirjastoon, tai e-kirjastoon tai... (Toisto on tyylikeino.)
Suomalaisuuden vieraskirja on tarttunut sanoihin ja syystä. Minua vaivaa maahanmuutto/rasismi/suvaitsevaisuus-keskusteluissa liki poikkeuksetta se, että vaikuttaa, että ihmiset puhuvat samoilla sanoilla eri asioista. Suurin osa keskusteluista on ohipuhumista. Jos "maahanmuuttokriitikko" puhuu monikulttuurista (pun intended) hän ei puhu siitä, mistä esimerkiksi minä, kun puhun kulttuurista tai monikulttuurisuudesta. Tai Suomalaisuuden vieraskirjan kirjoittajat puhuvat.
Keskutelussa kulttuureista ja niiden kohtaamisesta tuntuu olevan edelleen kyse siitä, että ihmiset puolesta tai vastaan monikulttuurisuutta ovat jonkinlaisia kulttuurifundamentalisteja. Siis 13 vuoden ja yhden suuren turvapaikanhakukaaoksen jälkeen. Olisiko jopa niin, että ihmiset ovat porautuneet poteroihinsa entistä syvemmälle.
"[...] Tällöin kulttuureista puhutaan aina monikossa: maailman ajatellaan jakaantuvan selvärajaisiin, oman logiikkansa mukaan toimiviin ja toisensa poissulkeviin kulttuureihin. [...] Tällaisesta kulttuurien erottelusta seuraa usein myös sellainen tulkinta, jossa toisten kulttuurien edustajat näyttävät olevan tiukemmin kulttuuriensa vankeja kuin katsoja itse. "Eksoottisilla" kulttuureilla näytäisi olevan enemmän valtaa jäseniinsä nähden, kun taas "meillä länsimaisilla" ihmisillä näyttäisi olevan kyky kesyttää kulttuurin valtaa rationaalisen ajattelun avulla. Näin ajateltuna toisilla olisi ikää kuin enemmän kulttuuria kuin toisilla." (Huttunen, Löytty, Rastas 2005, 27-28.)
Ja kuitenkin, mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos. Se koskee myös kaikkea inhimillistä kulttuuria ja yksittäistä ihmistä kulttuurinsa edustajana ja oman elämänsä eläjänä. Sanoisin asian napakasti, jos osaisin. Koska en osaa, annan kirjoittajien tehdä sen.
"Mikään kulttuuri ei tarjoa jäsenilleen valmista käsikirjoitusta, jota seuraten elämä kaikessa yllätyksellisyydessään voidaan elää. Ihmisten elämä on pikemminkin ristiriitatilanteiden ratkaisua, kulttuuristen mallien jatkuvaa tulkintaa, improvisointia, jopa sääntöjen rikkomista ja niistä luopumista." (Huttunen, Löytty, Rastas 2005, 29.)
Saa nähdä saanko tulkittua, improvisoitua, rikottua sääntöjä ja luovuttua niistä, tehtyä uusia ja löydettyä reittiäni omaan huoneeseeni.
Pienenpienenä loppukaneettina: Se, että jaksan lukea jo kokonaisia (tieto)kirjoja, kertoo aika paljon jaksamisesta. Hei, mä olen lomalla!
Mitä minä sitten tutkisin. Tjaa-a, enpä nyt niin tarkasti tiedä. Ei tässä inspiraatiossa sentään tutkimuskysymysten asteella liikuta. Sen sijaan kirjapinon (virtuaalisen kirjapinon, koska kyseiset lukukappaleet olen lainannut e-kirjoina) päälimmäiset kirjat ovat tiedossa. Luen tällä hetkellä kahta kirjaa. Ensimmäinen on Olli Löytyn toimittama Rajan ylityksiä - Tutkimusreittejä toiseuden tuolle puolen (Gaudeamus 2005) ja toinen Suomalainen vieraskirja - Kuinka käsitellä monikulttuurisuutta (Vastapaino 2005), joka on Anna Rastaan, Laura Huttusen ja Olli Löytyn yhdessä toimittama. Molemmat ovat artikkelikokoelmia, joissa käsitellään otsikkonsa mukaisia ilmiöitä eri näkökulmista. Kulttuurintutkija minussa on riemuissaan. Se sama tyyppi, joka oli riemuissaan noin vuonna 1999 tajutessaan, että jotkut todella tutkivat historiaa marginaalin kautta.
Olen niin kauan kuin muistan, kokenut olevani monella tavalla toinen; erilainen, poikkeava, riittämätön, epäkesko, pikkuisen viallinen. Ja sitten historian peruskurssilla selvisi, että "meikäläiset" jättävät sellaisen jäljen historiaan, että meidän kauttamme voi kertoa enemmistön tarinan. Historian eksentrikot ja heidän elämänsä toimivat tavallisuuden peilinä. Hyljätyt nostetaan keskiöön. Se, mitä minusta ajatellaan, kertookin ajattelijoista ja heidän arvoistaan. Ajatus on teepussiaforismien klisee, mutta historiantutkimuksessa täysin validi metodi. Hillitöntä.
Rajan ylityksiä marssittaa esiin koko joukon mielenkiintoisia "toisia" ihmisiä; Suomen kolttasaamelaisia, japanilais-suomalaisen lähetystyöntekijäpariskunnan viime vuosisadan alusta, naismatkakirjailijoita, palvelijoita, ja vähän lisää naisia. Naiset ovat olleet menneen maailman tai ainakin historiankirjotuksen toisia. Länsimainen historiankirjoitus on ollut valkoisten suurmiesten historiaa tai ainakin sitä kirjoitettu heidän ehdoillaan. Se on fakta, joka on alkanut muuttua vasta viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. On alettu tehdä tutkimusta, jota voidaan kutsua mentaliteettien historiaksi, arjen historiaksi, mikro- tai marginaalihistoriaksi, riippuen metodista ja tutkimuksen kohteesta. Klassiset esimerkit tällaisesta tutkimuksesta ovat Emmanuel Le Roy Ladurien Montaillou, ranskalainen kylä 1294-1324 (1975) ja Carlo Ginzburgin Juusto ja madot (1976). Suosittelen lukemaan, jos kirjat eivät ole tuttuja. Muistan viihtyneeni erityisesti Montailloussa.
Suomalaisuuden vieraskirja on jo alaotsikkonsa takia päässyt tietyn kansanosan hampaisiin. Harva netissä tekstejä kommentoinut on kuitenkaan viitsinyt lukea kirjaa otsikoita pidemmälle. Se on sääli, koska kirja on omiaan avaamaan asioihin perehtymättömille (tai niihin jostakin muusta näkökulmasta perehtyneille) käytettyjen sanojen taustaa, ja liittää ilmiötä ja asioita kontekstiinsa. Väliotsikot kirjassa ovat jykeviä: Suomalainen monikulttuurisuus, Suvaitsevaisuus, Rasismi, Etnisyys, Toiseus ja Nationalismi. Jos nyt tekee mieli murista ja väittää, että tietää jo mitä kirjassa lukee, niin kannattanee niellä kirosanat ja suunnata kirjastoon. Tai e-kirjastoon. Tai kirjakauppaan. Tai lukea vähän eteenpäin tätä kirjoitusta ja sitten suunnata sinne kirjastoon, tai e-kirjastoon tai... (Toisto on tyylikeino.)
Suomalaisuuden vieraskirja on tarttunut sanoihin ja syystä. Minua vaivaa maahanmuutto/rasismi/suvaitsevaisuus-keskusteluissa liki poikkeuksetta se, että vaikuttaa, että ihmiset puhuvat samoilla sanoilla eri asioista. Suurin osa keskusteluista on ohipuhumista. Jos "maahanmuuttokriitikko" puhuu monikulttuurista (pun intended) hän ei puhu siitä, mistä esimerkiksi minä, kun puhun kulttuurista tai monikulttuurisuudesta. Tai Suomalaisuuden vieraskirjan kirjoittajat puhuvat.
Keskutelussa kulttuureista ja niiden kohtaamisesta tuntuu olevan edelleen kyse siitä, että ihmiset puolesta tai vastaan monikulttuurisuutta ovat jonkinlaisia kulttuurifundamentalisteja. Siis 13 vuoden ja yhden suuren turvapaikanhakukaaoksen jälkeen. Olisiko jopa niin, että ihmiset ovat porautuneet poteroihinsa entistä syvemmälle.
"[...] Tällöin kulttuureista puhutaan aina monikossa: maailman ajatellaan jakaantuvan selvärajaisiin, oman logiikkansa mukaan toimiviin ja toisensa poissulkeviin kulttuureihin. [...] Tällaisesta kulttuurien erottelusta seuraa usein myös sellainen tulkinta, jossa toisten kulttuurien edustajat näyttävät olevan tiukemmin kulttuuriensa vankeja kuin katsoja itse. "Eksoottisilla" kulttuureilla näytäisi olevan enemmän valtaa jäseniinsä nähden, kun taas "meillä länsimaisilla" ihmisillä näyttäisi olevan kyky kesyttää kulttuurin valtaa rationaalisen ajattelun avulla. Näin ajateltuna toisilla olisi ikää kuin enemmän kulttuuria kuin toisilla." (Huttunen, Löytty, Rastas 2005, 27-28.)
Ja kuitenkin, mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos. Se koskee myös kaikkea inhimillistä kulttuuria ja yksittäistä ihmistä kulttuurinsa edustajana ja oman elämänsä eläjänä. Sanoisin asian napakasti, jos osaisin. Koska en osaa, annan kirjoittajien tehdä sen.
"Mikään kulttuuri ei tarjoa jäsenilleen valmista käsikirjoitusta, jota seuraten elämä kaikessa yllätyksellisyydessään voidaan elää. Ihmisten elämä on pikemminkin ristiriitatilanteiden ratkaisua, kulttuuristen mallien jatkuvaa tulkintaa, improvisointia, jopa sääntöjen rikkomista ja niistä luopumista." (Huttunen, Löytty, Rastas 2005, 29.)
Saa nähdä saanko tulkittua, improvisoitua, rikottua sääntöjä ja luovuttua niistä, tehtyä uusia ja löydettyä reittiäni omaan huoneeseeni.
 |
| Kuva Radek Grzybowski, Unsplash.com |
Kommentit
Lähetä kommentti
Täällä pätevät peruskoulun käytössäännöt. Kiroilu, kiusaaminen ja ilkivalta ovat syitä antaa jälki-istuntoa ja jatkuvasti toistuessaan johtavat väliaikaiseen erottamiseen. Vakavat tapaukset aiheuttavat välittömän erottamisen.
Muista siis hyvät tavat ja asiallinen kielenkäyttö! Asia, jota ei osaa esittää kohteliaasti, ei ole sanomisen arvoinen.