Muistojen paino

"The Burden of Memory" oli Julia Korkmanin  ja Claes Anderssonin Aboagora-symposiumin avausluennon otsikko. Luento on näkemälleni kokonaisuudelle aivan väärä nimi, mutta esityskään ei oikein kuvaa sitä, mitä tapahtui. Korkman ja Andersson vuorottelivat puheenvuoroissa ja välillä he esittivät kappaleen. Mukana oli Anderssonin itsensä kirjoittamia ja säveltämiä lauluja ja ainakin yhden oli kirjoittanut ja sanottanut Korkmanin Petter-veli. Joukkoon mahtui myös muutama klassikko. Enkä minä voinut olla koko ajan ajattelematta sitä, kuinka etuoikeutettu olinkaan, kun sain olla läsnä ja kokea sen kaiken.

Korkman ja Andersson olivat tutustuneet yhteisen ystävän hautajaisissa. Vainajan leski oli pyytänyt heitä esiintymään. Korkman lauloi ja Andersson soitti. Hautajaisista oli sukeutunut hauskat juhlat: puhetta, viiniä ja naurua. Ja laulua.  Toiset haudataan yksin niin, että kanttorikaan ei välttämättä jouda paikalle ja toisten saattojuhlassa tehdään taidetta, joka kantaa Sibeliusmuseon luentosaliin keskiviikkoaamuna kello 10.

Andersson puhui kirjoittamisen voimasta, transferenssista, muistoista, valemuistosta, halutuista muistoista, muistoista, jotka eivät päästä irti. Sodankäyneen miehen pojasta, jonka kotona ei puhuttu mistään, "mutta muuten se oli ihan kiva perhe." 

"Minussa on yhä hänen ruumiinsa jäänteitä

Hänen ruumiinsa hengittää minussa, nauraa ja itkee minussa

Tuhka, luujauho, hampaat ja tomu saviruukussa

ovat yhä minussa

Hänen poissaolonsa, hänen sotansa ovat yhä minussa

Hänen raskautensa, hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa

ovat yhä minussa." (1)

Rakastetun miehen pojasta.

Se poika, oli istunut puukellarissa Johanneksen kirkkoa vastapäätä, kun Helsinkiä pommitettiin. Hän oli yrittänyt pitää huolta kissastaan kaikella 5-vuotiaan rakkaudella. Pommitusten jälkeen hän löysi kissan päättömän ruumiin kadulta. Evakkona Porvoossa hän irrotteli rotilta päitä eikä puhunut mitään. Myöhemmin hän ahdistui, teki töitä, loi uutta, ryyppäsi liikaa ja liian pitkään, pelasi rahapelejä, erosi, tuli isäksi, soitti pianoa ja saapui Sibeliusmuseoon keskiviikkona kello 10. 

Hän puhui yhdessä suomenruotsalaisen kulttuurisuvun vesan kanssa, joka pystyy isänsä mukaan tekemään vaikeaa työtään oikeuspsykologina, koska on sovussa itsensä ja läheistensä kanssa. (2) Rakastettu lapsi.

Korkman puhui saamistaan kirjeistä. Toinen kirje oli tullut lapsena hyväksikäytetyltä vanhukselta, toinen syyttä hyväksikäytöstä syytetyltä mieheltä. Molemmat kokivat, että kirjoittaminen, asioiden sanottaminen, näkyväksi itselle tekeminen oli tuonut vapauden. On mahdollista toipua. Nykyään lapset saavat apua. Virheet voidaan korjata.  Korkman puhui surutyöstä ja siitä, kuinka suru täytyy käydä läpi uudestaan ja uudestaan, kunnes siitä tulee jotakin, jonka kanssa voi elää ja nähdä sen osana omaa elämänkaarta. Nyt on näin. 

Musiikki, puhe, Sibeliusmuseon betoni, Piispankadun idylli ympärillä ja hiirenhiljaa istuva yleisö. Me kaikki olimme tulleet paikalle keskiviikkona kello 10. Tapahtumalla ei ollut mitään tuotannollistaloudellista arvoa.

Olen joskus kokenut huikaisevaa onnen sekaista ahdistusta, kun olen katsellut kirjastojen täysiä hyllyjä. Kaikki nämä kirjat, kaikki tämä tieto, kaikki maailman ajatukset ovat siinä. Kaikki se tieto ja minä voin sen sieltä itselleni ottaa. Sen, kun ojennan käteni ja luen. En tietenkään ole lukenut juuri mitään (riippuu keneen vertaa). Olen ihastellut, mutta totetutus (tässäkin asiassa) on jäänyt puolitiehen. Minun pahin ominaisuuteni, tapani ja puoleni on harhautua ja ajelehtia. Suunnitelmat ovat suuria, toteutus... Noh. Sanotaanko, että joskus se on kelvollinen, mutta yleensä se on sellainen hitula. Mutta tiedosta minä jaksan innostua uudestaan ja uudestaan.

"Vaimoni sanoo, että hän kirjoittaisi paljon paremmin kuin minä, mutta hän ei viitsi", Andersson toteaa. Taika taitaakin olla pakossa. Ihmisen on jostakin syystä pakkoa sanoa ja silloin hän kenties viitsii. Onko minun niin pakko, että minä viitsin?

Yleisössä, Sibeliusmuseossa keskiviikkona kello 12, nousee käsi. Nainen pyytää kommenttivuoroa. "50 vuotta sitten Neuvostoliitto miehitti Tshekkoslovakian. Minä lähdin ja pakkasin kieleni, identiteettini ja historiani laatikkoon, enkä avannut sitä edes miehelleni. En ole puhunut siitä tätä ennen kenellekään. Kiitos." (Vai sainoiko?)

(1) Andersson, Claes 2016 "Sisäänhengitys, uloshengitys" teoksessa Aamu meren rannalla. Suom. Jyrki Kiiskinen

(2) https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/han/julia-korkman/?shared=308656-10422ba5-500 [haettu 27.8.2018]