Siirry pääsisältöön

Huijari

Vuosi sitten otin yhteyttä Opettaja-lehden toimitukseen. Minulla oli juttuidea. Pian sen jälkeen aloitin työt uudessa koulussa ja jutun kirjoittaminen jäi. Aina välillä tosin viesteilin toimitukseen ja lupailin kirjoittavani jutun. Määräajat paukkuivat. Kumma kyllä muuttuvat aikataulut sopivat toimitukselle hyvin. Sovittiin, että toimitan jutun raakileena ja että se muokataan julkaisukuntoon yhdessä. Tartuin härkää sarvista loppukeväästä, väänsin jutun haastatteluineen kasaan ja lähetin sen editoitavaksi.

Ja sitten iski huijarisyndrooma. Ei hemmetti. Olen kirjoittanut pelkkää paskaa. Muinainen toimittajuuteni on muinainen hyvästä syystä. Siellä ne repivät hiuksiaan, kun tuli ostettua juttu tällaiselta ammattitaidottomalta harrastelijalta. Puhuvat kahvitunnilla siitä, kuinka tämän vielä kestää, mutta seuraavaa kertaa ei tule I-K-I-N-Ä.

Juttu palasi editointikierrokselta. Sain palautteen, jossa pyydettiin etten hermostu, vaikka korjattavaa on tässä vaiheessa paljon. Olin onnistunut hiljentämään syndroomani äänen enkä hermostunut. Olin ylpeä itsestäni ja muokkasin jutun. Lähetin sen toimitukseen ja sama kuvio toistui. Mieleni huusi huijaria. Kuinka eläväksi vieraiden ihmisten kuvitteellinen harmistus voikaan ihmisen mielessä muuttua!

Silloin joskus nuorena tyttönä haaveammattini oli toimittaja. Yläasteen tet-harjoittelun tein Helsingin Sanomien ajankohtaistoimituksessa. Ensimmäisen koskaan julkaistun juttuni aihe oli tomaatti. (Siis kuinka järjettömän hullua, villiä, pelottavaa ja aika suloistakin, että saan nämä jutut esiin arkistohaulla!) Toisessa jutussa oli aiheena nukketohtori, joka korjasi rikki menneitä nukkeja. Kolmas olisi ollut lehden nuorten palstalla. Sen aiheena oli mikä lie humaani, kaikkien nuorten elämää koskettava hyvin tärkeä aihe. Sitä ei koskaan julkaistu. En muista, miltä tomaatin ja nukketohtorin julkaisu tuntui, mutta muistan hyvin, miltä sen kolmannen julkaisemattomuus tuntui.

Sittemmin toteutin lapsuuteni haavetta toimitusharjoittelijana ja freelance-toimittajana jonkun vuoden. Kirjoitin paljon ja tein toimitussihteerivuorojakin. Oli kivaa. Mitä muistan? Sen, että vanhempi toimittaja käski minun nukkua Kielikello yöpöydällä, jotta voisin kerrata pilkkusääntöjä, jos herään yöllä. Muistan myös, kuinka sain haukut, kun minulta pyydettiin henkilöreppari, mutta tuli uutisjuttu. Ja sen muistan erityisen hyvin, että yhdessä toimitussihteerivuorossa unohdin "smykätä" lehden ensimmäisen sivun. Jos sitä ei tehnyt, painokone ei tunnistanut värejä ja lehdestä tuli mustavalkoinen. Sen päivän lehti jäi väreittä. Muistan toki muutakin, mutta näihin muistoihin liittyvä tunne on helppo palauttaa mieleen. Häpeän tulvahdus: minä en osaa mitään.

Juttu tuli taas takaisin, tällä kertaa tarkistettavaksi. Se oli kuulemma oikein hyvä, mutta edelleen vähän liian pitkä. Kuulemma sitä lyhennettäisiin vielä vähän ja ingressi kirjoitettaisiin toimituksessa. Toivoivat pikaisia kommentteja ja sitten se menisi taitettavaksi ja painoon. Muutaman pienenpienen asian korjasin, mutta sitten se oli valmis. Viimeisessä versiossa oli enää hyvin vähän jäljellä ensimmäisestä versiosta. Huijarisyndroomani aktivoitui jälleen.

Rakkaan mummoni koulut oli muutamassa vuodessa käyty. Silloinkin koulussa oli taito- ja taideaineita, kuten piirrustusta. Yhdellä piirrustustunnilla kiertokoulun opettaja oli antanut mummolle, silloiselle pikkutytölle, hyvin henkilökohtaista ohjausta. Piirtäminen ei ollut tytön suurimpia vahvuuksia. Työn valmistuttua opettaja oli ollut kovin tyytyväinen lopputulokseen. Näsäviisas (, ja ehkä oikeassa ollut) pikkutyttö oli kuitannut palautteen toteamalla, että "Varmasti. Opettajahan sen piirsi."

Viime perjantain Opettajassa julkaistiin juttu perusopetukseen valmistavasta opetuksesta. Jutun kirjoittajan kohdalla on minun nimeni. Syndrooma väittää, että se on siinä, koska idea oli minun, mutta oikeasti joku muu sen kirjoitti. Njäh. Nelikymppisessä Riikassa on vielä paljon ensimmäistä versiota jäljellä.

Kommentit

Suosituimmat

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat kauttanne mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.



Äiti ja siskot tulivat tyttöä vastaan, koska tyttö oli ensimmäistä viikkoa koulussa. Kävelymatka vastaanottokeskuksesta koululle on pitkähkö ja keli oli kurja. Matka oli ilmeisesti kestänyt odotettua kauemmin ja perhe saapui perille liian myöhään. Puutteellisella elekielen ja yksittäisen sanojen yhdistelmällä olin luullut ymmärtäneeni, että tytön olisi tarkoitus kävellä yksin kotiin. Pakkasessa. Hämärtyvässä talvi-iltapäivässä. Olin säälinyt tyttöä ja antanut kertalipun ja lähettänyt samassa vastaanottokeskuksessa asuvien luokkatovereiden mukana takaisin keskukseen.

Nyt luokan edessä käytävällä istui väsynyt nainen. Hän haisi siltä, miltä ihmiset talvisessa bussissa haisevat; kerran kastuneilta ulkovaatteilta, vettyneeltä villalta ja pikkuisen hieltä. Lattialla istuvan naisen silmät ovat …

Oppimisen ja peruskoulun ylistys - idealismista utopiaan (, ja vähän lahjakkuudesta)

Minä kadehdin 60-luvun virkamiesten naiivia utopiaa
ja minä vihaan sitä.

(M. J. Koivu)

Pääsin viime viikolla opettamaan peruskoulun perusopetuksen ryhmää ja olin joltensakin hämmentynyt. Kuudesluokkalaiset oppilaat (, joilla toki oli hieman ongelmia työrauhan kanssa) keskustelivat siitä, miten on mahdollista yhdistää tieteellinen ja uskonnollinen maailmankuva. Onko mahdollista uskoa alkuräjähdykseen ja luomiskertomukseen yhtä aikaa? Samat oppilaat tiesivät, että metaani (vaikka he puhuivatkin lehmän pieruista) on kasvihuonekaasu ja yksi syy välttää lihansyöntiä. Oppilaat tiesivät myös, että hyönteisiä kasvatetaan ruoaksi, koska niitä on helppo tuottaa, ja ne ovat hyviä proteiininlähteitä. Kuuntelin oppilaiden juttuja haltioituneena samalla, kun yritin olla puuttumatta keskusteluun liiaksi. Olin unohtanut, miten taitavia lapsia meillä peruskoulussa on, ja kuinka suuri tietomäärä heillä on. Tämä ei tarkoita sitä, että valmo-oppilaat, joita olen suurimmaksi osaksi opettanut viime vuosina, e…

Cogito, ergo sum? - Ajattelen, siis olen?

Minusta on hauska tietää kaikenlaista ja pystyn innostumaan asioista, joista en periaatteessa tiennyt voivani kiinnostua millään muotoa. Hienoimpia innostumisen kokemuksia oli muinainen lukion lukulomanaikainen matematiikan kertauskurssi. Ai että! Siihen asti olin vältellyt matematiikkaa parhaani ja laiskuuteni mukaan, mutta kurssin aikana tapahtui jonkunlainen naksahdus. Matematiikka voi olla kaunista, se voi olla kivaa ja ennen kaikkea se voi tarjota riemastuttavaa oivaltamisen iloa!

Kiitos innostuksestani kuului asiastaan innostuneelle opettajalle, mutta myös sille, että vihdoin tein riittävästi töitä. Matematiikka vaatii istumalihaksia. Lopulta todistuksessa oli lyhyestä matematiikasta numero seitsemän, mutta kirjoituksista sain kaikki yllättäneen eximian. (Odotan vielä, että joku päivä innostun tekniikasta - moottoreista ja sen sellaisista. Toistaiseksi aihe ei ole tullut riittävän lähelle, jotta olisin jaksanut asiaan paneutua.)

Hesarissa (kyllä minä ihan oikeasti muutakin luen!…