Siirry pääsisältöön

Huijari

Vuosi sitten otin yhteyttä Opettaja-lehden toimitukseen. Minulla oli juttuidea. Pian sen jälkeen aloitin työt uudessa koulussa ja jutun kirjoittaminen jäi. Aina välillä tosin viesteilin toimitukseen ja lupailin kirjoittavani jutun. Määräajat paukkuivat. Kumma kyllä muuttuvat aikataulut sopivat toimitukselle hyvin. Sovittiin, että toimitan jutun raakileena ja että se muokataan julkaisukuntoon yhdessä. Tartuin härkää sarvista loppukeväästä, väänsin jutun haastatteluineen kasaan ja lähetin sen editoitavaksi.

Ja sitten iski huijarisyndrooma. Ei hemmetti. Olen kirjoittanut pelkkää paskaa. Muinainen toimittajuuteni on muinainen hyvästä syystä. Siellä ne repivät hiuksiaan, kun tuli ostettua juttu tällaiselta ammattitaidottomalta harrastelijalta. Puhuvat kahvitunnilla siitä, kuinka tämän vielä kestää, mutta seuraavaa kertaa ei tule I-K-I-N-Ä.

Juttu palasi editointikierrokselta. Sain palautteen, jossa pyydettiin etten hermostu, vaikka korjattavaa on tässä vaiheessa paljon. Olin onnistunut hiljentämään syndroomani äänen enkä hermostunut. Olin ylpeä itsestäni ja muokkasin jutun. Lähetin sen toimitukseen ja sama kuvio toistui. Mieleni huusi huijaria. Kuinka eläväksi vieraiden ihmisten kuvitteellinen harmistus voikaan ihmisen mielessä muuttua!

Silloin joskus nuorena tyttönä haaveammattini oli toimittaja. Yläasteen tet-harjoittelun tein Helsingin Sanomien ajankohtaistoimituksessa. Ensimmäisen koskaan julkaistun juttuni aihe oli tomaatti. (Siis kuinka järjettömän hullua, villiä, pelottavaa ja aika suloistakin, että saan nämä jutut esiin arkistohaulla!) Toisessa jutussa oli aiheena nukketohtori, joka korjasi rikki menneitä nukkeja. Kolmas olisi ollut lehden nuorten palstalla. Sen aiheena oli mikä lie humaani, kaikkien nuorten elämää koskettava hyvin tärkeä aihe. Sitä ei koskaan julkaistu. En muista, miltä tomaatin ja nukketohtorin julkaisu tuntui, mutta muistan hyvin, miltä sen kolmannen julkaisemattomuus tuntui.

Sittemmin toteutin lapsuuteni haavetta toimitusharjoittelijana ja freelance-toimittajana jonkun vuoden. Kirjoitin paljon ja tein toimitussihteerivuorojakin. Oli kivaa. Mitä muistan? Sen, että vanhempi toimittaja käski minun nukkua Kielikello yöpöydällä, jotta voisin kerrata pilkkusääntöjä, jos herään yöllä. Muistan myös, kuinka sain haukut, kun minulta pyydettiin henkilöreppari, mutta tuli uutisjuttu. Ja sen muistan erityisen hyvin, että yhdessä toimitussihteerivuorossa unohdin "smykätä" lehden ensimmäisen sivun. Jos sitä ei tehnyt, painokone ei tunnistanut värejä ja lehdestä tuli mustavalkoinen. Sen päivän lehti jäi väreittä. Muistan toki muutakin, mutta näihin muistoihin liittyvä tunne on helppo palauttaa mieleen. Häpeän tulvahdus: minä en osaa mitään.

Juttu tuli taas takaisin, tällä kertaa tarkistettavaksi. Se oli kuulemma oikein hyvä, mutta edelleen vähän liian pitkä. Kuulemma sitä lyhennettäisiin vielä vähän ja ingressi kirjoitettaisiin toimituksessa. Toivoivat pikaisia kommentteja ja sitten se menisi taitettavaksi ja painoon. Muutaman pienenpienen asian korjasin, mutta sitten se oli valmis. Viimeisessä versiossa oli enää hyvin vähän jäljellä ensimmäisestä versiosta. Huijarisyndroomani aktivoitui jälleen.

Rakkaan mummoni koulut oli muutamassa vuodessa käyty. Silloinkin koulussa oli taito- ja taideaineita, kuten piirrustusta. Yhdellä piirrustustunnilla kiertokoulun opettaja oli antanut mummolle, silloiselle pikkutytölle, hyvin henkilökohtaista ohjausta. Piirtäminen ei ollut tytön suurimpia vahvuuksia. Työn valmistuttua opettaja oli ollut kovin tyytyväinen lopputulokseen. Näsäviisas (, ja ehkä oikeassa ollut) pikkutyttö oli kuitannut palautteen toteamalla, että "Varmasti. Opettajahan sen piirsi."

Viime perjantain Opettajassa julkaistiin juttu perusopetukseen valmistavasta opetuksesta. Jutun kirjoittajan kohdalla on minun nimeni. Syndrooma väittää, että se on siinä, koska idea oli minun, mutta oikeasti joku muu sen kirjoitti. Njäh. Nelikymppisessä Riikassa on vielä paljon ensimmäistä versiota jäljellä.

Kommentit

Suosituimmat

Cogito, ergo sum? - Ajattelen, siis olen?

Minusta on hauska tietää kaikenlaista ja pystyn innostumaan asioista, joista en periaatteessa tiennyt voivani kiinnostua millään muotoa. Hienoimpia innostumisen kokemuksia oli muinainen lukion lukulomanaikainen matematiikan kertauskurssi. Ai että! Siihen asti olin vältellyt matematiikkaa parhaani ja laiskuuteni mukaan, mutta kurssin aikana tapahtui jonkunlainen naksahdus. Matematiikka voi olla kaunista, se voi olla kivaa ja ennen kaikkea se voi tarjota riemastuttavaa oivaltamisen iloa! Kiitos innostuksestani kuului asiastaan innostuneelle opettajalle, mutta myös sille, että vihdoin tein riittävästi töitä. Matematiikka vaatii istumalihaksia. Lopulta todistuksessa oli lyhyestä matematiikasta numero seitsemän, mutta kirjoituksista sain kaikki yllättäneen eximian. (Odotan vielä, että joku päivä innostun tekniikasta - moottoreista ja sen sellaisista. Toistaiseksi aihe ei ole tullut riittävän lähelle, jotta olisin jaksanut asiaan paneutua.) Hesarissa (kyllä minä ihan oikeasti muutakin l...

Muistojen paino

"The Burden of Memory" oli Julia Korkmanin   ja Claes Anderssonin  Aboagora-symposiumin avausluennon otsikko. Luento on näkemälleni kokonaisuudelle aivan väärä nimi, mutta esityskään ei oikein kuvaa sitä, mitä tapahtui. Korkman ja Andersson vuorottelivat puheenvuoroissa ja välillä he esittivät kappaleen. Mukana oli Anderssonin itsensä kirjoittamia ja säveltämiä lauluja ja ainakin yhden oli kirjoittanut ja sanottanut Korkmanin Petter-veli. Joukkoon mahtui myös muutama klassikko. Enkä minä voinut olla koko ajan ajattelematta sitä, kuinka etuoikeutettu olinkaan, kun sain olla läsnä ja kokea sen kaiken. Korkman ja Andersson olivat tutustuneet yhteisen ystävän hautajaisissa. Vainajan leski oli pyytänyt heitä esiintymään. Korkman lauloi ja Andersson soitti. Hautajaisista oli sukeutunut hauskat juhlat: puhetta, viiniä ja naurua. Ja laulua.  Toiset haudataan yksin niin, että kanttorikaan ei välttämättä jouda paikalle ja toisten saattojuhlassa tehdään taidetta, joka kantaa S...

Saatanan homo ja valkoisen heteromiehen ahdinko

"Saatanan homo" raikaa koulun pihalla. Sitä säestää höhöttely ja pienten kukonpoikien keskinäinen kisailu ja töniminen. "Vittu, jätkä on ihan vitun homo... Jonne perkele." Nujuaminen jatkuu keskellä koulun käytävää. En millään jaksaisi kuunnella vittua koko koulupäivää, mutta jos ryhtyisi kielipoliisiksi, niin siinä riittäisi sarkaa ihan jokaiselle hetkelle. Sen lisäksi saisi kuunnella kaikenlaista viisastelua asiasta ja asian vierestä. Ehdotukseni oppilaille, että huutaisivat jatkossa pimppiä, jotta muistaisivat mistä puhuvat, ei ole tuottanut hedelmää. Teen siis kuten aina ja puutun muutamaan räikeimpään heittoon ja ajan mölyävää lauman ulos. Harmittaa. Milla Paloniemi: Kiroileva siili Silloin, kun itse olin ala-asteella, kielenkäyttö oli käytävillä siistimpää. Emme voineet huutaa, mitä sattuu, koska siihen puututtiin tiukasti. Rehtori nosti villeimmät takinkauluksesta naulakkoon ja jälki-istuntoa jaettiin kaikista kuulluista perkeleistä. Kerran jouduin va...