Siirry pääsisältöön

Huijari

Vuosi sitten otin yhteyttä Opettaja-lehden toimitukseen. Minulla oli juttuidea. Pian sen jälkeen aloitin työt uudessa koulussa ja jutun kirjoittaminen jäi. Aina välillä tosin viesteilin toimitukseen ja lupailin kirjoittavani jutun. Määräajat paukkuivat. Kumma kyllä muuttuvat aikataulut sopivat toimitukselle hyvin. Sovittiin, että toimitan jutun raakileena ja että se muokataan julkaisukuntoon yhdessä. Tartuin härkää sarvista loppukeväästä, väänsin jutun haastatteluineen kasaan ja lähetin sen editoitavaksi.

Ja sitten iski huijarisyndrooma. Ei hemmetti. Olen kirjoittanut pelkkää paskaa. Muinainen toimittajuuteni on muinainen hyvästä syystä. Siellä ne repivät hiuksiaan, kun tuli ostettua juttu tällaiselta ammattitaidottomalta harrastelijalta. Puhuvat kahvitunnilla siitä, kuinka tämän vielä kestää, mutta seuraavaa kertaa ei tule I-K-I-N-Ä.

Juttu palasi editointikierrokselta. Sain palautteen, jossa pyydettiin etten hermostu, vaikka korjattavaa on tässä vaiheessa paljon. Olin onnistunut hiljentämään syndroomani äänen enkä hermostunut. Olin ylpeä itsestäni ja muokkasin jutun. Lähetin sen toimitukseen ja sama kuvio toistui. Mieleni huusi huijaria. Kuinka eläväksi vieraiden ihmisten kuvitteellinen harmistus voikaan ihmisen mielessä muuttua!

Silloin joskus nuorena tyttönä haaveammattini oli toimittaja. Yläasteen tet-harjoittelun tein Helsingin Sanomien ajankohtaistoimituksessa. Ensimmäisen koskaan julkaistun juttuni aihe oli tomaatti. (Siis kuinka järjettömän hullua, villiä, pelottavaa ja aika suloistakin, että saan nämä jutut esiin arkistohaulla!) Toisessa jutussa oli aiheena nukketohtori, joka korjasi rikki menneitä nukkeja. Kolmas olisi ollut lehden nuorten palstalla. Sen aiheena oli mikä lie humaani, kaikkien nuorten elämää koskettava hyvin tärkeä aihe. Sitä ei koskaan julkaistu. En muista, miltä tomaatin ja nukketohtorin julkaisu tuntui, mutta muistan hyvin, miltä sen kolmannen julkaisemattomuus tuntui.

Sittemmin toteutin lapsuuteni haavetta toimitusharjoittelijana ja freelance-toimittajana jonkun vuoden. Kirjoitin paljon ja tein toimitussihteerivuorojakin. Oli kivaa. Mitä muistan? Sen, että vanhempi toimittaja käski minun nukkua Kielikello yöpöydällä, jotta voisin kerrata pilkkusääntöjä, jos herään yöllä. Muistan myös, kuinka sain haukut, kun minulta pyydettiin henkilöreppari, mutta tuli uutisjuttu. Ja sen muistan erityisen hyvin, että yhdessä toimitussihteerivuorossa unohdin "smykätä" lehden ensimmäisen sivun. Jos sitä ei tehnyt, painokone ei tunnistanut värejä ja lehdestä tuli mustavalkoinen. Sen päivän lehti jäi väreittä. Muistan toki muutakin, mutta näihin muistoihin liittyvä tunne on helppo palauttaa mieleen. Häpeän tulvahdus: minä en osaa mitään.

Juttu tuli taas takaisin, tällä kertaa tarkistettavaksi. Se oli kuulemma oikein hyvä, mutta edelleen vähän liian pitkä. Kuulemma sitä lyhennettäisiin vielä vähän ja ingressi kirjoitettaisiin toimituksessa. Toivoivat pikaisia kommentteja ja sitten se menisi taitettavaksi ja painoon. Muutaman pienenpienen asian korjasin, mutta sitten se oli valmis. Viimeisessä versiossa oli enää hyvin vähän jäljellä ensimmäisestä versiosta. Huijarisyndroomani aktivoitui jälleen.

Rakkaan mummoni koulut oli muutamassa vuodessa käyty. Silloinkin koulussa oli taito- ja taideaineita, kuten piirrustusta. Yhdellä piirrustustunnilla kiertokoulun opettaja oli antanut mummolle, silloiselle pikkutytölle, hyvin henkilökohtaista ohjausta. Piirtäminen ei ollut tytön suurimpia vahvuuksia. Työn valmistuttua opettaja oli ollut kovin tyytyväinen lopputulokseen. Näsäviisas (, ja ehkä oikeassa ollut) pikkutyttö oli kuitannut palautteen toteamalla, että "Varmasti. Opettajahan sen piirsi."

Viime perjantain Opettajassa julkaistiin juttu perusopetukseen valmistavasta opetuksesta. Jutun kirjoittajan kohdalla on minun nimeni. Syndrooma väittää, että se on siinä, koska idea oli minun, mutta oikeasti joku muu sen kirjoitti. Njäh. Nelikymppisessä Riikassa on vielä paljon ensimmäistä versiota jäljellä.

Kommentit

Suosituimmat

Epäpätevän kesäloma

Ja kauniistihan se soi, Suvivirsi. Koululaiset saateltiin kesälomalle, pitkähihaiset paidat kaivettiin kaapista hellejakson jälkeen ja suomalainen kesä ja loma saattoivat alkaa. Lahjoja opettajalle. Minun lomani alkoi (taas) pienellä surulla. Oppilaiden ja työtovereiden hyvästelyn jälkeen olen vielä käynyt koululla muutaman kerran. Olen kerännyt tavaroitani, heittänyt pois turhia papereita ja yrittänyt miettiä mitä kerron ryhmästä, oppimateriaaleista ja jatkon opetustarpeista ryhmän seuraavalle opettajalle. Valmistava opetus on siitä jännittävä peruskoulun osa, että sitä on säännelty todella vähän.  Valmistavalla opetuksella on oma opetussuunnitelmansa, mutta sen miten opetussuunnitelmaa toteutetaan ja miten se resursoidaan, päättää opetuksen järjestäjä (kunta tai kaupunki) varsin vapaasti. Opetuksen järjestäjä voi päättää ketä se pitää pätevänä opettamaan valmistavassa opetuksessa, kuinka monta oppilasta ryhmässä on, kuinka paljon taloudellisia resursseja ryhmälle ann...

Ohi lentokentän ja hautausmaan sä kuljetat mua...

Jossain minun aivoissa On huoneesi sinulla Jossain minun aivoissa Sä kuljetat mua Sä kuljetat mua Meillä ei ole televisiota, vaan meillä kuunnellaan radiota, lähinnä Radio Suomea. Radio on päällä koko ajan jatkuvasti. Sen seurauksena lapsen suosikki on tällä hetkellä J. Karjalaisen Sä kuljetat mua . Hyvä biisi, mutta ei välttämättä tyypillisin 6-vuotiaan suosikki. Sitten viime joulukuun olen joutunut miettimään kummallisen usein, josko radio pitäisi sulkea lapsen korvilta. Syynä ei ole ollut Karjalainen. Puolen tunnin välein tulevat uutiset ovat toistuvasti alkaneet kärkiuutisenaan lasten hyväksikäyttö. Ohi kalatehtaan ja sairaalan Mä pistän mun silmät kii Päästän irti ohjauspyörästä Sä kuljetat mua Sä kuljetat mua Lapsi ei kuitenkaan tunnu kiinnittävän uutisiin juurikaan huomiota. Silti radio on viime aikoina tullut suljettua toistuvasti. Ei siis lapsen takia vaan aikuisten takia. Minä/me emme kertakaikkiaan jaksa kuunnella uutisia, joissa ei ole mitään uutta tietoa. Sama ...

Vapauttakaa Riitaoja!

  ”Sinisristilippumme, sinun puolestas elää ja kuolla...” Paitsi, että elämällä ei ollut niin väliksi. Kuolema oli se kallein uhri. Kullervon veljet lähtivät yksi toisensa jälkeen sotaan. Vanhemmat veljet ensin ja nuoremmat sitten. Kullervo ei lähtenyt. Hänen toinen silmänsä oli sokeutunut metsätöissä. Puolisokea ei kelvannut sotaan. Perkeleen silmä! Sen yhden väärään paikkaan osuneen oksan takia hän ei kelvannut edes tapettavaksi. Kullervo kynsi, kylvi, niitti, ruokki, rakensi, korjasi, pilkkoi, kantoi, vei, toi ja hikoili talvisodan alusta jatkosodan loppuun. Suo, kuokka ja Kullervo. Vieressä samaa työtä tekivät vanhukset, naiset ja lapset.  Veljistä ensimmäisenä kotiin palasivat ruumiit, sitten ruumiinsa rikkoneet ja viimeiseksi ne, jotka olivat välttäneet suorat osumat. Vanhin veli oli palannut rintamalta kunniamerkein koristeltuna jalkapuolena, nuorin tuli takaisin puulaatikossa, jota ei saanut avata. Mies laatikossa muuttui pyhäksi, paremmaksi pojaksi kuin kukaan. Ru...