Huijari

Vuosi sitten otin yhteyttä Opettaja-lehden toimitukseen. Minulla oli juttuidea. Pian sen jälkeen aloitin työt uudessa koulussa ja jutun kirjoittaminen jäi. Aina välillä tosin viesteilin toimitukseen ja lupailin kirjoittavani jutun. Määräajat paukkuivat. Kumma kyllä muuttuvat aikataulut sopivat toimitukselle hyvin. Sovittiin, että toimitan jutun raakileena ja että se muokataan julkaisukuntoon yhdessä. Tartuin härkää sarvista loppukeväästä, väänsin jutun haastatteluineen kasaan ja lähetin sen editoitavaksi.

Ja sitten iski huijarisyndrooma. Ei hemmetti. Olen kirjoittanut pelkkää paskaa. Muinainen toimittajuuteni on muinainen hyvästä syystä. Siellä ne repivät hiuksiaan, kun tuli ostettua juttu tällaiselta ammattitaidottomalta harrastelijalta. Puhuvat kahvitunnilla siitä, kuinka tämän vielä kestää, mutta seuraavaa kertaa ei tule I-K-I-N-Ä.

Juttu palasi editointikierrokselta. Sain palautteen, jossa pyydettiin etten hermostu, vaikka korjattavaa on tässä vaiheessa paljon. Olin onnistunut hiljentämään syndroomani äänen enkä hermostunut. Olin ylpeä itsestäni ja muokkasin jutun. Lähetin sen toimitukseen ja sama kuvio toistui. Mieleni huusi huijaria. Kuinka eläväksi vieraiden ihmisten kuvitteellinen harmistus voikaan ihmisen mielessä muuttua!

Silloin joskus nuorena tyttönä haaveammattini oli toimittaja. Yläasteen tet-harjoittelun tein Helsingin Sanomien ajankohtaistoimituksessa. Ensimmäisen koskaan julkaistun juttuni aihe oli tomaatti. (Siis kuinka järjettömän hullua, villiä, pelottavaa ja aika suloistakin, että saan nämä jutut esiin arkistohaulla!) Toisessa jutussa oli aiheena nukketohtori, joka korjasi rikki menneitä nukkeja. Kolmas olisi ollut lehden nuorten palstalla. Sen aiheena oli mikä lie humaani, kaikkien nuorten elämää koskettava hyvin tärkeä aihe. Sitä ei koskaan julkaistu. En muista, miltä tomaatin ja nukketohtorin julkaisu tuntui, mutta muistan hyvin, miltä sen kolmannen julkaisemattomuus tuntui.

Sittemmin toteutin lapsuuteni haavetta toimitusharjoittelijana ja freelance-toimittajana jonkun vuoden. Kirjoitin paljon ja tein toimitussihteerivuorojakin. Oli kivaa. Mitä muistan? Sen, että vanhempi toimittaja käski minun nukkua Kielikello yöpöydällä, jotta voisin kerrata pilkkusääntöjä, jos herään yöllä. Muistan myös, kuinka sain haukut, kun minulta pyydettiin henkilöreppari, mutta tuli uutisjuttu. Ja sen muistan erityisen hyvin, että yhdessä toimitussihteerivuorossa unohdin "smykätä" lehden ensimmäisen sivun. Jos sitä ei tehnyt, painokone ei tunnistanut värejä ja lehdestä tuli mustavalkoinen. Sen päivän lehti jäi väreittä. Muistan toki muutakin, mutta näihin muistoihin liittyvä tunne on helppo palauttaa mieleen. Häpeän tulvahdus: minä en osaa mitään.

Juttu tuli taas takaisin, tällä kertaa tarkistettavaksi. Se oli kuulemma oikein hyvä, mutta edelleen vähän liian pitkä. Kuulemma sitä lyhennettäisiin vielä vähän ja ingressi kirjoitettaisiin toimituksessa. Toivoivat pikaisia kommentteja ja sitten se menisi taitettavaksi ja painoon. Muutaman pienenpienen asian korjasin, mutta sitten se oli valmis. Viimeisessä versiossa oli enää hyvin vähän jäljellä ensimmäisestä versiosta. Huijarisyndroomani aktivoitui jälleen.

Rakkaan mummoni koulut oli muutamassa vuodessa käyty. Silloinkin koulussa oli taito- ja taideaineita, kuten piirrustusta. Yhdellä piirrustustunnilla kiertokoulun opettaja oli antanut mummolle, silloiselle pikkutytölle, hyvin henkilökohtaista ohjausta. Piirtäminen ei ollut tytön suurimpia vahvuuksia. Työn valmistuttua opettaja oli ollut kovin tyytyväinen lopputulokseen. Näsäviisas (, ja ehkä oikeassa ollut) pikkutyttö oli kuitannut palautteen toteamalla, että "Varmasti. Opettajahan sen piirsi."

Viime perjantain Opettajassa julkaistiin juttu perusopetukseen valmistavasta opetuksesta. Jutun kirjoittajan kohdalla on minun nimeni. Syndrooma väittää, että se on siinä, koska idea oli minun, mutta oikeasti joku muu sen kirjoitti. Njäh. Nelikymppisessä Riikassa on vielä paljon ensimmäistä versiota jäljellä.