Siirry pääsisältöön

Musta nauha

 

Minä en lahjoittanut uuden lastensairaalan rakentamiseen rahaa, enkä ole ostanut Roosa-nauha tuotteita. Taustalla on ajatus siitä, että yhteiskunnan pitäisi maksaa tällaiset asiat verovaroista.

Minun sairauteni on harvinainen. Jopa niin harvinainen, että sille ei ole löytynyt nimeä. Se ei ole jännittävä, ei tappava, ei yhtäkkinen eikä siinä mielessä järkyttävä. Tämä ei katkaise kenenkään elämää keskeltä yllättäen, vaan on mukana ja ottaa pikku hiljaa enemmän kuin sille haluaisi välttämättä antaa.

Harvinaisia, vähän huomiota herättäviä, vähän näkyviä sairauksia on paljon, eivätkä kaikki niistä ole näin "sisäsiistejä" kuin minun sairauteni on ainakin tähän asti ollut. Taudit ovat hankalia, rumia, epämiellyttäviä, raskaita, vaikeita ja ahdistavia. Monet taudit haisevat, näyttävät pahalta ja vaativat muiltakin ihmisiltä paljon. Ne iskevät väärään aikaan väärään ihmiseen väärällä tavalla. Ne eivät ole koskaan tervetulleita, mutta niiden kanssa on pakko elää silloin, kun se omalle kohdalle nasahtaa. Tai viereen.

Silloin, kun nasahtaa, olisi kiva, että lääketiedettä kiinnostaisi mistä on kyse. Silloin, kun oma lapsi sairastuu ja siihen olisi lääke, on mahdoton ajatella, että sitä ei saisi, koska lääkefirma ja yhteiskunta vääntävät sen hinnasta.

Elämä on kaiken kauneutensa keskellä rumaa. Se on epäjohdonmukaista ja epäreilua. Vielä kurjempaa ja epäreilumpaa kaikesta tekee se, että jonkun taudin hoitoon kerätään rahaa kaupankassalla ja jonkun ihmisryhmän sairaala perustetaan hyväntekeväisyysvaroin. Sellaisessa voittavat vain kauniit, menestyvät, söpöt tai sellaiset joiden asemaan on helppo samastua.

Ja ei, tämä ei koske pelkästään tauteja, vammoja tai sen sellaisia. Uhanalaiset hyttyset eivät ole valtakunnan uutisten otsikoissa, mutta pandat ja saimaannorpat ovat. Syyrian sota kiinnostaa, jos sieltä saadaan pelastettua uhrin rooliin sopivia pikkulapsia, mutta ei silloin, kun ISIS-sotilaan lapsi tarvitsisi apua. (Saatika ISIS-sotilas!) Stereotypiat ja syrjintä kiinnostavat silloin, kun se osuu omalle kohdalle, mutta ei silloin, kun ulkomaalaispoliisi pilkkaa sekä Aleksis Kiven romaanihenkilöitä että niitä "toisia", jotka ovat syystä tai toisesta ilman lupaa olla Suomessa.

Suomessa leikataan koulutuksesta, vanhustenhoidosta, työttömyysturvasta, toimeentuloturvasta, perustutkimuksesta, koulutuksesta (erityisesti ammattikoulutuksesta), terveydenhuollosta. Suomessa rakennetaan lastensairaala lahjoitusvaroin ja tutkitaan rintasyöpää lahjoitusvaroin. Suomessa panostetaan rahaa tuottaviin tieteisiin, mutta leikataan ihmisyyttä ymmärtävistä ja sen moninaisuutta selittävistä tieteistä. Maahanmuuttajan arvo lasketaan rahassa. Jos tulos on miinusmerkkinen, on ihmisenkin arvo miinusmerkkinen.

Kaarina Hazard sanoi sen hyvin yhdessä Radio Suomen Pyöreän pöydän keskustelussa: "Yhteiskunta on ihmisiä varten, eivätkä ihmiset yhteiskuntaa varten." Äitini sanoi sen toisin yhden työkokemuksensa jälkeen. Hän epäili, että jos ihmiset poistettaisiin sosiaali- ja terveyspalveluiden asiakaspuolelta, toimistoissa sitä ei huomattaisi pitkään aikaan - paperi jatkaisi liikkumistaan työpöydältä toiselle ja monet voisivat jatkaa "työntekoa" huomaamatta mitään erikoista.

Ajassa, jossa oikeistopopulistit jyräävät Suomessa ja maailmalla, jossa ihmisistä voidaan sanoa somen suojassa mitä vain, jossa luokkayhteiskunta tekee täälläkin paluuta, toivoisin, että jostakin löytyisi päättäjiä, jotka ajattelisivat kokonaisuutta eivätkä pikavoittoja. Ihmisiä, jotka ajattelisivat tulevaisuutta kymmenen vuoden päähän eikä vain ensi kevääseen. Ihmisiä, jotka uskaltaisivat budjetoida hyttysten suojeluun, perustutkimukseen, perusturvaan, harvinaisten sairauksien tutkimukseen ja muualta tulleiden ihmisten hyvinvointiin. Tällä hetkellä Suomessa olisi siihen enemmän varaa kuin tahtoa.

Laitanpa ehkä minäkin mustan nauhan rinnuksiini ihan vain heidän muistamisekseen, jotka eivät ole/olleet kauniita, kuolleet nätisti eivätkä herätä empatiaa laajalla rintamalla.

*******
Linkki Astrid Swanin mielipidekirjoitukseen, joka sysäsi tämän tekstin alkuun:
Roosa nauha -kampanja ei anna kasvoja sairaudelle, lokakuussa laitan rintaani mustan suru­nauhan





Kommentit

Suosituimmat

Vapauttakaa Riitaoja!

  ”Sinisristilippumme, sinun puolestas elää ja kuolla...” Paitsi, että elämällä ei ollut niin väliksi. Kuolema oli se kallein uhri. Kullervon veljet lähtivät yksi toisensa jälkeen sotaan. Vanhemmat veljet ensin ja nuoremmat sitten. Kullervo ei lähtenyt. Hänen toinen silmänsä oli sokeutunut metsätöissä. Puolisokea ei kelvannut sotaan. Perkeleen silmä! Sen yhden väärään paikkaan osuneen oksan takia hän ei kelvannut edes tapettavaksi. Kullervo kynsi, kylvi, niitti, ruokki, rakensi, korjasi, pilkkoi, kantoi, vei, toi ja hikoili talvisodan alusta jatkosodan loppuun. Suo, kuokka ja Kullervo. Vieressä samaa työtä tekivät vanhukset, naiset ja lapset.  Veljistä ensimmäisenä kotiin palasivat ruumiit, sitten ruumiinsa rikkoneet ja viimeiseksi ne, jotka olivat välttäneet suorat osumat. Vanhin veli oli palannut rintamalta kunniamerkein koristeltuna jalkapuolena, nuorin tuli takaisin puulaatikossa, jota ei saanut avata. Mies laatikossa muuttui pyhäksi, paremmaksi pojaksi kuin kukaan. Ru...

Oppimisen ja peruskoulun ylistys - idealismista utopiaan (, ja vähän lahjakkuudesta)

Minä kadehdin 60-luvun virkamiesten naiivia utopiaa ja minä vihaan sitä. (M. J. Koivu) Pääsin viime viikolla opettamaan peruskoulun perusopetuksen ryhmää ja olin joltensakin hämmentynyt. Kuudesluokkalaiset oppilaat (, joilla toki oli hieman ongelmia työrauhan kanssa) keskustelivat siitä, miten on mahdollista yhdistää tieteellinen ja uskonnollinen maailmankuva. Onko mahdollista uskoa alkuräjähdykseen ja luomiskertomukseen yhtä aikaa? Samat oppilaat tiesivät, että metaani (vaikka he puhuivatkin lehmän pieruista) on kasvihuonekaasu ja yksi syy välttää lihansyöntiä. Oppilaat tiesivät myös, että hyönteisiä kasvatetaan ruoaksi, koska niitä on helppo tuottaa, ja ne ovat hyviä proteiininlähteitä. Kuuntelin oppilaiden juttuja haltioituneena samalla, kun yritin olla puuttumatta keskusteluun liiaksi. Opiskelua Suomalais-venäläisessä koulussa marraskuussa 2012. Koulun 2B -luokan oppilaat viittaavat.  Olin unohtanut, miten taitavia lapsia meillä peruskoulussa on, ja kuink...

Odottavan aika on pitkä

Kevät 2016 oli kohtuullisen hyvää aikaa. Oppilaat, jotka olivat tammikuussa minun silmissäni yksi mustatukkainen vakavailmeinen Mohammad, eriytyivät omaksi itsekseen. Aloin erottaa paitsi nimiä myös oppilaiden luonteenpiirteitä, tietoja ja taitoja. (Opettajakielellä puhutaan oppilaantuntemuksesta.) Ja se opiskelun riemu! Opettajaurani aikana olen opettanut monenlaisia oppilaita, mutta en koskaan näin sitoutunutta joukkoa. Oppilaat myöhästyivät erittäin harvoin. Yleensä ovi kävi puoli tuntia ennen koulun alkua. Kukaan ei lintsannut ja minua puhuteltiin Opettajaksi. Isolla O:lla. En kuullut koko keväänä luokassa yhtään vittua, mikä on nykykoulussa aikamoinen saavutus. (V-sanasta kirjoitan jossakin toisessa kirjoituksessa vähän lisää…) Intoa voitaneen selittää sillä, että osa kävi koulua ensimmäistä kertaa. "Opettaja, kun ei osaa lukea, on sokeampi kuin sokea." Toisaalta elämä vastaanottokeskuksessa on raskaampaa kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Pojat halusivat sieltä pois ...