Turvaton odotus

Minä kadehdin 60-luvun virkamiesten naiivia utopiaa ja minä vihaan sitä. (M. J. Koivu) Pääsin viime viikolla opettamaan peruskoulun perusopetuksen ryhmää ja olin joltensakin hämmentynyt. Kuudesluokkalaiset oppilaat (, joilla toki oli hieman ongelmia työrauhan kanssa) keskustelivat siitä, miten on mahdollista yhdistää tieteellinen ja uskonnollinen maailmankuva. Onko mahdollista uskoa alkuräjähdykseen ja luomiskertomukseen yhtä aikaa? Samat oppilaat tiesivät, että metaani (vaikka he puhuivatkin lehmän pieruista) on kasvihuonekaasu ja yksi syy välttää lihansyöntiä. Oppilaat tiesivät myös, että hyönteisiä kasvatetaan ruoaksi, koska niitä on helppo tuottaa, ja ne ovat hyviä proteiininlähteitä. Kuuntelin oppilaiden juttuja haltioituneena samalla, kun yritin olla puuttumatta keskusteluun liiaksi. Opiskelua Suomalais-venäläisessä koulussa marraskuussa 2012. Koulun 2B -luokan oppilaat viittaavat.  Olin unohtanut, miten taitavia lapsia meillä peruskoulussa on, ja kuinka suuri t

Jatkuvasti, kun vuoden 2015 turvapaikanhakijoista puhutaan, puhutaan erityisesti lähdön syistä; miksi lähdetään ja kuka lähtee. Miksi pojat ja miehet lähtevät? Miksi Irakista, Iranista ja vaikkapa Marokosta lähdetään? Aika harva kysyy, miksi ihmiset eivät ole jääneet Afganistaniin, mutta silti monen mielestä sinne on hyvä palata. Minun poikani kertoivat lähtönsä syyksi käytännössä kolme asiaa:  1) lähtijä asui jossakin Afganistanin lähimaassa laittomana siirtolaisena. Lähimaat alkoivat kiristää politiikkaansa ja maahan laittomasti asettuneet olivat ja ovat jatkuvan palautusuhan alla (sic!) 2) Afganistanin tilanteen kiristyminen, Talebanin ja Isisin voimistuminen 3) hazaroiden kokema vaino.  Minun kaup ungissani on opettaja tosi sota. Tosi sota. Siellä kuolee ihmisiä koko ajan. Taleban on meidän kadulla. (Poika Kunduzin maakunnasta) Tiedätkö opettaja miksi minun sydän on nyt Suomessa? Minun kaupungissa hazaroilla oli ihan hyvä, mutta siellä ei ole työtä. Minun piti mennä työhön muua

Eräs ystäväni on juuri saanut väitöskirjansa valmiiksi ja väittelee piakkoin. Väitöstilaisuus ja sen jälkeinen karonkka ovat akateemisen maailman vaalituimpia perinteitä. Suuri akateeminen näytelmä, jossa kaikilla on oma roolinsa, omat vuorosanansa ja käyttäymiskoodistonsa. Kun ystävä viimeksi eilen avasi väitöspäivän kaavaa meille muille, tuli minulle tunne, jota ei oikeastaan aiemmin ole tullut. Paitsi lentokoneessa. Hyvin nuorena tyttönä olin mukana järjestötoiminnassa ja kerran päädyin sen tiimoilta Italiaan. Lentokoneella. Ykkösluokassa. En ollut matkustanut vuosiin lentokoneessa enkä koskaan ensimmäisessä luokassa. En tiennyt lainkaan kuinka toimia. Lennon alussa lentoemäntä toi minulle ja muille ensimmäisen luokan matkustajille kuuman sideharsokäärön. Istuin sen verran edessä, että en voinut seurata, mitä muut tekivät. Olin pulassa ja nolona. Heittelin kuumaa kääröä kädestä toiseen ja yritin kurkkia huomaamattomasti taaksepäin, jotta näkisin, mitä muut sillä halvatun rullalla

Olen nyt yli vuoden ajan pyöritellyt mielessäni turvapaikanhakijoiden iänmäärityksiä ja niihin liittyviä kysymyksiä. Tässä blogissakin olen asiaa sivunnut jo monesti, mutta tämä teksti ei ole vain ottanut valmistuakseen. Sanat eivät asetu oikeille paikoilleen. (Siksi olen niitä kirjoituksen ensimmäisen julkaisun jälkeen ahkerasti siirrellyt.) Ikä ja sen vaikutukset turvapaikkaprosessiin ovat niin sekava narukerä, että en oikein tiedä mistä sitä pitäisi lähteä kerimään. Kysymyksiä on hurjasti ja ne linkittyvät toisiinsa niin, että langanpää katoaa jatkuvasti näkyvistä. Lisäksi aihe herättää monenlaisia tunteita, joita on vaikea jäsentää. Vuosi sitten tilannehan oli se, että monet minun oppilaistani joutuivat ikätesteihin. Ikätesti voidaan määrätä, jos haastattelijan mielestä hakijan ulkonäkö ja kertomus antavat ymmärtää, että henkilön ikä on jotakin muuta kuin hän sanoo. Jos hakija kieltäytyy testistä, häntä kohdellaan täysi-ikäisenä. Jos testattu todetaan täysi-ikäiseksi, hän voi k