"Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan" eli kaikki on niin kuin ennenkin.

Tämän blogin luonne on muuttunut. Alkuperäinen idea oli purkaa turhautumista, joka syntyi, kun näin toisten ihmisten kärsimyksen silmieni alla joka päivä. Kun nuoret jatkoivat seuraaviin kouluihin, siirtyi myös heidän kärsimyksensä pois minun silmistäni. Ei voi sanoa, että poissa silmistä, poissa mielestä, mutta jotakin sinne päin. Ahdistus väheni ja sain tilaa hengittää. Huono omatunto toki jäi vaivaamaan. Minä saan ja voin palata omaan keskiluokkaiseen elämääni, jossa minulla ei ole sen suurempaa hätää. Nuoret eivät voi paeta omaa elämäänsä. Elämä on, mitä se on ja sen kanssa on jotenkin tultava toimeen.

Kävin viime perjantaina Turun Kirjamessuilla. Samaan aikaan samassa paikassa järjestettiin myös ruoka- ja levymessut. Ja kuinka ollakkaan, törmäsin myös yhteen vanhaan oppilaaseeni. Runoista pitävä poika opiskelee kokiksi. Hänen haaveissaan on oma kahvila tai ravintola ja koulutus on yksi askel kohti sitä unelmaa. Oleskelulupa auttaisi myös kummasti unelmien saavuttamisessa.

Edellisen kerran, kun tapasimme, hän oli väsynyt, hiljainen ja masentunutkin. Maahanmuuttovirasto oli kahden vuoden odotuksen jälkeen todennut, että hän ei ole oikeutettu turvapaikkaan. Nyt hän on valittanut päätöksestä hallinto-oikeuteen ja odottaa jälleen. Tällä hetkellä hän on asunut Suomessa kolme vuotta. Koko sen ajan hän on opiskellut ja suurimman osan ajasta hän on myös käynyt töissä. Sitten viime näkemän kielitaito oli karttunut rutkasti.

Rupattelimme niitä näitä. Kyselin, mitä muille pojille kuuluu. Ne, joiden kuulumisista hän tiesi, ovat joko koulussa tai töissä tai sekä että. Kaikki ovat ainakin vielä Suomessa. Vastaanottokeskuselämä on kuulemma ok. Eipähän tarvitse asua yksin. Minä kertoilin omista tekemisistäni ja siitä, että lapseni elää varsinaista uhmakautta. Ruoka ei maistu tai ainakin se epäilyttää, mikään ei kelpaa ja kaikki on pahaa. Poika naureskeli ja muisteli omaa lapsuuttaan, jolloin hän  oli ollut ihan samanlainen; mitä tämä on?! En syö. Pojan vanhemmille kuuluu kuulemma ihan hyvää. Tilanne Iranissa on heikenttynyt koko ajan, mutta vanhemmat tulevat kuitenkin jotenkin toimeen. Kohtaaminen oli kaiken kaikkiaan iloinen.

Kirjamessuille minua veti vuoden vaihteessa päättyvä Turun Yliopiston hallinnoima Argumenta: Vihan pitkät jäljet -hanke. Sen tiimoilta oli järjestetetty paneelikeskustelu. Keskustelua veti Turun Yliopiston kulttuurihistorian professori  ja hankkeen johtaja Marjo Kaartinen ja siihen osallistuivat hankkeessa toimineet tutkijat Reima Välimäki, Satu Lidman ja Maijastina Kahlos. Mukana keskustelussa oli myös ohjausryhmän jäsen hammaslääkäri Helena Ranta. Paneelissa pohdittiin toiseuttavan puheen kaavamaisuutta ja ennakkoluulojen takana vaikuttavia retorisia keinoja. Valta, valtapyrkimykset ja valtasuhteiden vaihtelu ovat olleet kaikissa historian vaiheissa monien vainojen ja vihapuheiden motiivina. Vihaa on lietsottu niin kokonaisia kansoja kuin pieniä uskonyhteisöjäkin vastaan. Joskus puheesta on sukeutunut kansanmurhia, toisinaan vain kärsimystä.

Keskustelun lopputulema oli  kuitenkin lohdullisesti se, että viha ja vaino eivät ole historian välttämättömyyksiä: myös nykyhetkessä voidaan vastakkainasettelua purkaa ja valita toisin. Aina vihat ja vainot ovat loppuneet. Loppumisen syy ei ole ollut niinkään se, että erimielisyydet olisi saatu sovittua vaan se, että on konflikti ei ole enää ajankohtainen; on tullut muuta ajateltavaa ja uusia vihoja. Tutkija tohtori Reima Välimäki kehotti ihmisiä sietämään toisiaan, jos mieli ei taivu suvaitsemiseen. Niin on ennenkin tehty.

Niin sanotut maahanmuuttokriitikot toistavat mantrana sitä, että Eurooppa kärsii maahanmuutosta, islam on uhka eikä kotoutumista tapahdu kuin satunnaisesti. He pitävät "suvakkeja" sinisilmäisinä hölmöinä, jotka antavat pahojen maahanmuuttajien, lampaan vaatteissa kulkevien susien, vahingoittaa rakasta Suomeamme. Suomalaiset eivät saman narratiivin mukaan ole lähteneet etsimään parempaa elämää, sotaa pakoon tai seikkailemaan. Tai jos ovatkin, niin ainakin lähtö, sen motiivit ja toteutus on ollut täysin toisenlaista kuin nykyisten turvapaikanhakijoiden motiivit ja toteutus ovat olleet. Suomalaisten ja "toisien" rinnastaminen on sitä todellista vihapuhetta. Valkoinen lihaasyövä heteromies on moderni uhri ja marttyyri.

Eräs maahanmuuttokriitikko ihmetteli minulle käymässämme keskustelussa, että "mikä vihapuheessa Riikkaa kiehtoo?" En oikein saanut vastatuksi. Syy oli se, että alan olla hyvin väsynyt tähän keskusteluun, joka junnaa paikallaan, ei etene, ei sivistä, ei lisää tietoa eikä ymmärrystä. En jaksanut taas toistaa sitä, mikä asioiden ymmärtämisessä on niin tärkeää.

Kyseinen kriitikko tykkää tilastoista, joissa on tutkittu tulijoiden konservativiisia asenteita ja osoitettu heidän yliedustuksensa rikoksissa. Toinen samalla palstalla keskusteleva kokee olevansa pragmaatikko. Hän ei halua tappioita tai turhia riskejä. Tappiona ja riskinä hän näkee turvapaikanhakijat. Molemmat keskustelijat, jotka ovat sinänsä kirjansa lukeneita ja monella tavalla osaavia ihmisiä, pitävät Somaliasta, Irakista ja Afganistanista tulevia meille vahingollisen kulttuurin edustajina. Siis sellaisia ihmisiä, jotka ovat odottaneet jo kolme vuotta oleskelulupaa, ovat opiskelleet, tehneet töitä, haaveilevat kokin urasta, ovat lapsena olleet nirsoja, eivät halua elää yksin ja kertovat äidilleen, että kaikki on hyvin vaikka ei olisikaan.

Carolin Emcke kirjoittaa teoksessaan Vihaa vastaan: ”Vihaaminen on epätarkkaa. Sitä, mikä on tarkkaa, ei voi vihata kunnolla. Tarkkuuden myötä tulisi herkkyys – tarkkanäköisyys ja -kuuloisuus – ja kyky erottaa: tunnistaa yksittäinen henkilö monisärmäisin, ristiriitaisine ominaisuuksineen inhimilliseksi olennoksi. Mutta kun ääriviivat on häivytetty ja yksilöt tehty tunnistamattomiksi yksilöinä, vihan kohteeksi jäävät vain epätarkat kollektiivit, joita voi mielin määrin parjata ja väheksyä, joille voi karjua ja uhota: ne juutalaiset, ne naiset, ne uskottomat, ne mustat, ne lesbot, ne pakolaiset, ne muslimit tai ne Yhdysvallat, ne poliitikot, ne länsimaat, ne poliisit, ne tiedotusvälineet, se älymystö.”

(Vihan pitkät jäljet 2018, 65-66.)

Helsingin Sanomat 2.10.1968. 

Kuten sanottu, tämän blogin luonne on muuttunut. Tästä on tullut ajatusteni esittelyn alusta enemmän kuin vaikuttamiseen pyrkivä foorumi. Jatkossa ajattelin kirjoittaa myös pieniä referaatteja lukemistani kirjoista - niistä tullee itselleni jonkinlaisia muistiinpanoja. Olen matkalla kohti tutkimuksen tekemistä. Luulen. Toivon. Jospa se lisäisi tietoa, sivistäisi, lisäisi ymmärrystä ja vaikuttaisi johonkin.