Jazzia ja henkilökohtaista sodankäyntiä

Lukioaikainen ystäväni tutustutti minut aikoinaan progeen ja jazziin. En aina ymmärtänyt musiikkia, mutta silti siitä tuli usein hyvä olo. Etelä-Haagan sivukirjastossa lettasin levylaatikoita ja opin tunnistamaan Blue Note Recordsin levykannet – ne olivat paitsi kauniita myös tae laadukkaasta sisällöstä. Löysin Miles Davisin, John Coltranen, Thelonious Monkin ja monet muut. Vanhasta soulista ja jazzista tuli minulle yhden elämäni vaikeimman aikakauden taustamusiikki, johon liittyy valtavasti ahdistusta, mutta myös toivoa. Kaikki järjestyy.

Kuva täältä https://en.wikipedia.org/wiki/Song_for_My_Father_(album)

https://www.youtube.com/watch?v=CWeXOm49kE0

En ole ensimmäinen enkä taatusti viimeinen, joka vertaa nyt käsillä olevaa tilannetta aikaan ennen Talvisotaa. En oikeasti tiedä, miltä se aika tuntui, mutta ehkä se tuntui tältä: jännitys asuu mahassa ja painaa käsissä, uudet rajat ja säännöt ärsyttävät, mutta vaihtuvat ohjeet ja epämääräiset tiedot ärsyttävät vielä enemmän. Tuntuu, että tietoa ei saa tarpeeksi tai, että sitä on liikaa. Kukaan ei tunnu vastaavan kysymyksiin, joita minulla on. Kukaan ei tiedä, milloin ja miten tämä päättyy.

Talvisota ei alkanut yllättäen. Reservi oli kutsuttu ylimääräisiin kertausharjoituksiin eikä asevelvollisille myönnetty lomia. Varautuminen sotaan oli aloitettu ja ilmassa oli epävarmuutta ja huolta. Nyt korona on laittanut meidät vain muutamassa viikossa tilanteeseen, jossa koko elämä on pyöräytetty uuteen asentoon. Taivaalta ei sada pommeja eikä kuolema ole vieressä hengittävä mörkö, joka voi napata kenet tahansa, milloin tahansa. Silti – siinä se on vieressä: pelko. Pelko, jota jokainen yrittää hallita tavallaan.

Toisten erilaiset reagointitavat ärsyttävät, hämmästyttävät ja tuntuvat joko yli- tai alimitoitetuilta. Yksi pelkää, toinen ahdistuu, kolmas uhoaa ja neljäs tietää kaikesta kaiken. Ilma on sakeanaan tuttujen ja tuntemattomien tunteita, joita juuri kukaan ei halua ottaa vastaan. Se, että ystävä reagoi toisin kuin itse, tuntuu loukkaukselta tai vain tyhmältä. Toisen ajatukset hankaavat, viiltävät, pistävät ja ärsyttävät. Aivastus tuntuu lyönniltä.

Minäkin, auktoriteetteja kyseenalaistava ihminen, kaipaan jotakuta, joka kertoisi "wie est eigentlich gewesen ist", vaikka aiemmin olen nimenomaa kavahtanut totuuden vaatimusta. Toisaalta, kun joku sanoo, että asia on näin niin minä sanon, että entäpä, jos se on niin. Mikään vaihtoehto ei ole oikeastaan oikein, koska mikään ei korjaa perusongelmaa: virus on ja pysyy, kunnes ei enää ole. Minä en voi asialle yhtään mitään – tämä on vain elettävä läpi.

Blue Note Recordsista kertovassa dokumentissa (katsottavissa vielä parin viikon ajan Yle Areenassa) Herbie Hancock kertoo keikasta, jolla kaikki tuntui menevän mahtavasti, kunnes hän soitti soinnun, jossa kaikki oli väärin. Sen sijaan, että tunnelma olisi hajonnut, Miles Davis nappasi virheestä kiinni ja vei omalla soitollaan musiikin uuteen suuntaan. Ehkä meillä on nyt (kliseisesti) käsissämme väärä sointu, joka lopulta sopii tarinaan, vaikka juuri nyt tuntuu pahalta. Siihen asti minä kuuntelen jazzia ja yritän ymmärtää.

*****


Suomen Kuvalehdessä julkaistiin vapunpäivänä yleisen kirjallisuustieteen professorin Hanna Meretojan kirjoitus ”Pandemia ei ole sota eikä potilas ole sotilas – lopettakaa ongelmallinen tarinallistaminen”. Meretoja argumentoi, että sotavertaukset vieraannuttavat meidät virus-elämän todellisuudesta tarjoamalla meille toimijuutta, jota meillä ei ole. Minä rohkenen olla hieman eri mieltä. Minun mielestäni sotavertaukset liittyvät nimenomaa siihen, että meillä ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa: me olemme pieniä ihmisiä vieraan edessä ja ainoa, mitä voimme tehdä, on yrittää toimia ohjeiden mukaan (tai taistella niitä vastaan) ja toivoa, että tämä menee ohi. Että tieteentekijät saavat solmittua rauhan viruksen kanssa, jotta voimme taas elää elämäämme eteenpäin.

Itse mietin, että mitä tämä aika minussa muuttaa? Luulen ja toivon, että opin olemaan armollisempi itseäni ja muita kohtaan. Ja kirsikkana kakussa: en ole koskaan aikaisemmin tehnyt näin paljon erilaisia suunnitelmallisia asioita lapseni kanssa. Minä todella tiedän, mitä hän koulussa tekee, mitä hän osaa ja mikä hänelle on vaikeaa ja vastenmielistä. Ja materialismin puolella: minun kulutukseni on todella pientä verrattuna aikaan ennen karanteenia. Raha säästötilillä tuo turvallisuutta. Tai sitten ei.

HBO Nordicilla on loistava sarja Years and Years, joka onnistuu viihdyttämään, mutta m yös maalaamaan pelottavia tulevaisuuden kuvia. Ehkäpä siirrän ainakin osan tänä aikana kertyneistä säästöistä sukanvarteen samalla, kun toivon, että sarja epäonnistuu ennustuksissaan.