Turvaton odotus

Jossain minun aivoissa On huoneesi sinulla Jossain minun aivoissa Sä kuljetat mua Sä kuljetat mua Meillä ei ole televisiota, vaan meillä kuunnellaan radiota, lähinnä Radio Suomea. Radio on päällä koko ajan jatkuvasti. Sen seurauksena lapsen suosikki on tällä hetkellä J. Karjalaisen Sä kuljetat mua . Hyvä biisi, mutta ei välttämättä tyypillisin 6-vuotiaan suosikki. Sitten viime joulukuun olen joutunut miettimään kummallisen usein, josko radio pitäisi sulkea lapsen korvilta. Syynä ei ole ollut Karjalainen. Puolen tunnin välein tulevat uutiset ovat toistuvasti alkaneet kärkiuutisenaan lasten hyväksikäyttö. Ohi kalatehtaan ja sairaalan Mä pistän mun silmät kii Päästän irti ohjauspyörästä Sä kuljetat mua Sä kuljetat mua Lapsi ei kuitenkaan tunnu kiinnittävän uutisiin juurikaan huomiota. Silti radio on viime aikoina tullut suljettua toistuvasti. Ei siis lapsen takia vaan aikuisten takia. Minä/me emme kertakaikkiaan jaksa kuunnella uutisia, joissa ei ole mitään uutta tietoa. Sama ...

Yläasteella (noin vuonna 1992) meidän luokan opettajalla oli kontakteja Ranskaan. Sen seurauksena me saimme ystävyysluokan Toursista Keski-Ranskasta. Siihen aikaan ennen sähköposteja ja muita hienouksia kirjoittelimme ranskalaisten ikätovereiden kanssa kirjeitä englanniksi. Kirjoittamisen apuna käytimme sanakirjaa ja englannin opettajaa. "Hi! I´m Riikka. I´m 13 years old and I am an only child. I have a dog..." Kirjekaverit valittiin koulukuvan perusteella. Pärstäkerroin oli tehokas, joten kirjekaveriparit edustivat aika tarkasti samaa sosiaalista asemaa ryhmässä. Luokan prinsessat löysivät ranskalaiset prinssinsä ja muut jakautuivat pareiksi enemmän tuurilla. Minun kirjekaverini oli tyttö, jolla oli kaksoissisko samalla luokalla. En muista kummankaan nimeä. Ranskalaisilla oli hyvin koukeroinen käsiala ja meitä huonompi englannin kielen taito. Me lähdimme Ranskaan kahdeksannella luokalla viikoksi ja ranskalaiset tulivat Suomeen vuotta myöhemmin. (Jos lukijoissa on jok...

  Minä en lahjoittanut uuden lastensairaalan rakentamiseen rahaa, enkä ole ostanut Roosa-nauha tuotteita. Taustalla on ajatus siitä, että yhteiskunnan pitäisi maksaa tällaiset asiat verovaroista. Minun sairauteni on harvinainen. Jopa niin harvinainen, että sille ei ole löytynyt nimeä. Se ei ole jännittävä, ei tappava, ei yhtäkkinen eikä siinä mielessä järkyttävä. Tämä ei katkaise kenenkään elämää keskeltä yllättäen, vaan on mukana ja ottaa pikku hiljaa enemmän kuin sille haluaisi välttämättä antaa. Harvinaisia, vähän huomiota herättäviä, vähän näkyviä sairauksia on paljon, eivätkä kaikki niistä ole näin "sisäsiistejä" kuin minun sairauteni on ainakin tähän asti ollut. Taudit ovat hankalia, rumia, epämiellyttäviä, raskaita, vaikeita ja ahdistavia. Monet taudit haisevat, näyttävät pahalta ja vaativat muiltakin ihmisiltä paljon. Ne iskevät väärään aikaan väärään ihmiseen väärällä tavalla. Ne eivät ole koskaan tervetulleita, mutta niiden kanssa on pakko elää silloin, kun...

Tämän blogin luonne on muuttunut. Alkuperäinen idea oli purkaa turhautumista, joka syntyi, kun näin toisten ihmisten kärsimyksen silmieni alla joka päivä. Kun nuoret jatkoivat seuraaviin kouluihin, siirtyi myös heidän kärsimyksensä pois minun silmistäni. Ei voi sanoa, että poissa silmistä, poissa mielestä, mutta jotakin sinne päin. Ahdistus väheni ja sain tilaa hengittää. Huono omatunto toki jäi vaivaamaan. Minä saan ja voin palata omaan keskiluokkaiseen elämääni , jossa minulla ei ole sen suurempaa hätää. Nuoret eivät voi paeta omaa elämäänsä. Elämä on, mitä se on ja sen kanssa on jotenkin tultava toimeen. Kävin viime perjantaina Turun Kirjamessuilla. Samaan aikaan samassa paikassa järjestettiin myös ruoka- ja levymessut. Ja kuinka ollakkaan, törmäsin myös yhteen vanhaan oppilaaseeni. Runoista pitävä poika opiskelee kokiksi. Hänen haaveissaan on oma kahvila tai ravintola ja koulutus on yksi askel kohti sitä unelmaa. Oleskelulupa auttaisi myös kummasti unelmien saavuttamisessa. Ede...

Vuosi sitten otin yhteyttä Opettaja -lehden toimitukseen. Minulla oli juttuidea. Pian sen jälkeen aloitin työt uudessa koulussa ja jutun kirjoittaminen jäi. Aina välillä tosin viesteilin toimitukseen ja lupailin kirjoittavani jutun. Määräajat paukkuivat. Kumma kyllä muuttuvat aikataulut sopivat toimitukselle hyvin. Sovittiin, että toimitan jutun raakileena ja että se muokataan julkaisukuntoon yhdessä. Tartuin härkää sarvista loppukeväästä, väänsin jutun haastatteluineen kasaan ja lähetin sen editoitavaksi. Ja sitten iski huijarisyndrooma. Ei hemmetti. Olen kirjoittanut pelkkää paskaa. Muinainen toimittajuuteni on muinainen hyvästä syystä. Siellä ne repivät hiuksiaan, kun tuli ostettua juttu tällaiselta ammattitaidottomalta harrastelijalta. Puhuvat kahvitunnilla siitä, kuinka tämän vielä kestää, mutta seuraavaa kertaa ei tule I-K-I-N-Ä. Juttu palasi editointikierrokselta. Sain palautteen, jossa pyydettiin etten hermostu, vaikka korjattavaa on tässä vaiheessa paljon. Olin onnistunut ...

"The Burden of Memory" oli Julia Korkmanin   ja Claes Anderssonin  Aboagora-symposiumin avausluennon otsikko. Luento on näkemälleni kokonaisuudelle aivan väärä nimi, mutta esityskään ei oikein kuvaa sitä, mitä tapahtui. Korkman ja Andersson vuorottelivat puheenvuoroissa ja välillä he esittivät kappaleen. Mukana oli Anderssonin itsensä kirjoittamia ja säveltämiä lauluja ja ainakin yhden oli kirjoittanut ja sanottanut Korkmanin Petter-veli. Joukkoon mahtui myös muutama klassikko. Enkä minä voinut olla koko ajan ajattelematta sitä, kuinka etuoikeutettu olinkaan, kun sain olla läsnä ja kokea sen kaiken. Korkman ja Andersson olivat tutustuneet yhteisen ystävän hautajaisissa. Vainajan leski oli pyytänyt heitä esiintymään. Korkman lauloi ja Andersson soitti. Hautajaisista oli sukeutunut hauskat juhlat: puhetta, viiniä ja naurua. Ja laulua.  Toiset haudataan yksin niin, että kanttorikaan ei välttämättä jouda paikalle ja toisten saattojuhlassa tehdään taidetta, joka kantaa S...

Olen pikku hiljaa havittelemassa takaisin yliopistolle. Ehkä. Haluaisin kovasti tehdä tutkimusta olkoonkin, että ystävät ja tuttavat laajalla rintamalla varoittelevat siitä. Humanistisesta tutkimuksesta ei maksa kukaan eikä nykyisessä maailmassa sille tunnu olevan edes tilaa. Ja jos tilaa tai tilausta onkin, niin kilpailu ja tulostavoitteet vievät tutkimuksesta kaiken ilon. Sen mitä ilosta mahdollisesti jää jäljelle, vie tutkimukseen elimellisenä osana kuuluvana tuska. Mutta saahan sitä haaveilla. Ajatella, jos minulla olisi joskus oma työhuone. Työhuoneessa olis työpöytä ja -tuoli, viherkasvi, ikkuna, tietokone, konferenssiohjelmia ja kirjapino. Ja sitten se vain iskisi, ajattelun ja kirjoittamisen flow. Näen jo muutaman ystävän tyrskivän kahvinsa pitkin näyttöä tätä lukiessaan, mutta mitä siitä. Saahan sitä haaveilla, vaikka haaveissa ei paljon realismia olisikaan. Mitä minä sitten tutkisin. Tjaa-a, enpä nyt niin tarkasti tiedä. Ei tässä inspiraatiossa sentään tutkimuskysymysten as...